Tässä se nyt sitten oli. Pitkään jatkuneen hiljaiseloni vuoksi taidan lopettaa blogini pidon. Valmistuminen lähenee, arvioitu aika 6/2014. Työt painavat päälle ja itse asiassa olen tälläkin hetkellä päivystämässä ja käytän vapaan hetkeni tehokkaasti luovaan kirjoittamiseen (tai tosiasiassa hereillä pysymiseen). En oikeastaan koe enää tarvetta kirjoittaa, sillä minulla on oma kuulijakuntani omassa rakkaassa kodissani. Saan jaettua arjen surut ja ilot ja kanavoitua aivopähkinöitäni muuta kautta ulos. Vapaa-aikaa ei tunnu riittävän tarpeeksi harrastuksiin, lukemiseen saati sitten vain sohvalla löhöilyyn, joten priorisoin blogini viimeiseksi niistä. Mikäli joku jää sitä kaipaamaan, voi hän ihan yhtä hyvin olla yhteydessä minuun puhelimitse tai kysyä kuulumisiani kasvotusten, sehän se perinteinen tapa on.
Nobelin lukuprojekti jatkuu edelleen, tulostan listan itselleni yöpöydän laatikkoon. Uusin valloitukseni oli Kenzaburo Oen M/T ja kertomus Metsän ihmeestä. Kirja oli varsin mukava sekoitus Japanin kansantaruja ja älyllistä haastetta. Seuraavaksi aion lukea suomalaisia naistenkirjailijoita tai jotakin muuta romanttista pukudraamaa, josta saa haaveiltavaa taas seuraavaksi puoleksi vuodeksi eteenpäin.
Vaikka blogini sulkeutuu, ovat meidän kotimme ovet auki rakkaille ystävilleni, vaikkapa vain ex-tempore –vierailulle!
lauantai 9. marraskuuta 2013
sunnuntai 18. elokuuta 2013
Vielä vähän
Huokaus. Syksy saapuu sateineen, ja koivujen lehdet kellastuvat jo. Mihin kesä oikein katosi? Sehän oli juuri tässä, tein onnellisena töitä ihanassa terveyskeskuksessa ja nautin auringon lämmöstä puutarhassa möyrien, golfkentällä tassutellen ja järvellä veneillen. Nyt se on vain muisto muiden seassa, joka lämmittää kuin ne sateenkaaren värein koristellut villasukat, jotka sain lahjaksi erään hyvän ystäväni äidiltä.
Noniin, sentimentaalisuus sikseen ja hieman iloisempaa sävyä kehiin. Viime kesähän oli nimittäin ensimmäinen työkesäni! Työt menivät odotettua paremmin, turhia stressaamatta ja ihanista työkavereista nauttien. Viikonloppuja oli ehkäpä liian harvoin täysin vapaana, enkä ehtinytkään reissata ystävien tai sukulaisten luona lainkaan. Työura on nyt saatu avatuksi ja mukava työpaikka toivottavasti tiedossa hieman pidemmällekin ajalle. Ymmärrän nyt sen, mitä ensimmäisestä työkesästä sanotaan: viimeistään silloin huomaa, kuinka vähän tietää ja osaakaan mitään lääketieteestä käytännön tasolla. Eikä syksyn ensimmäinen kouluviikko ole lainkaan tuonut siihen helpotusta, sillä seminaareissa käsitellään asioita liian pikkutarkasti tutkimusnäkökulmasta, joten paljoakaan apua käytännön perusterveydenhuollon työhön ei viimeisestä vuodesta tule saamaan, valitettavasti. Täytynee ottaa käsitöitä mukaan seminaareihin ja luennoille, että pysyy edes jotenkin hereillä ja tarkkaavana.
Viimeinen kouluvuosi sisältää ihotauteja, syöpätauteja, geriatriaa sekä kirurgian ja sisätautien täydentävät kurssit lopputentteineen. Näihin opiskelu tulee olemaan työlästä, mutta käytännön kannalta antoisaa. Lopputentteihin lukeminen tulee olemaan kenties lääkiksen tärkein suoritus, sillä vasta nyt osaa asioita lukea tulevan työelämän kannalta ja ottaa huomioon yleisimmät ja tärkeimmät sairaudet diagnostisine seikkoineen ja hoitoineen. Kaiken lisäksi minulla on edessä vielä eräs urakka: syventävät opinnot, jotka aion kyllä saada valmiiksi lokakuun loppuun mennessä, sillä en halua valmistumiseni jäävän niistä kiinni. Pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja saada itsensä tekemään kaikki se aikaavievä mekaaninen kirjoitustyö, joka vielä puuttuu.
Summa summarum: minun ja valmistumisen välissä on vielä kahdeksan kuukautta intensiivistä opiskelua, ajoittaisia työpäiviä, syventävien opintojen saattaminen päätökseen sekä loppukevään kaksi kokonaista kuukautta sairaalatöitä sisätautien tai kirurgian klinikassa. Entä valmistumisen jälkeen? Suuria suunnitelmia on, mutta niistä kertominen jääköön toiseen kertaan. Elämä vie eteenpäin, luonnollisesti.
P.s. Olen astunut jälleen kaksi askelta eteenpäin lukuprojektissani. Lukemani kirjat olivat Henryk Sienkiewicz: Bartek, sankari. Kirjailija palkittiin v. 1905 "because of his outstanding merits as an epic writer". Toinen kirja oli José Saramago: Elefantin matka. Hänet palkittiin v. 1998 kirjalilijana, "who with parables sustained by imagination, compassion and irony continually enables us once again to apprehend an elusory reality". Molemmat kirjat olivat varsin mukavaa luettavaa, kerrankin.
Noniin, sentimentaalisuus sikseen ja hieman iloisempaa sävyä kehiin. Viime kesähän oli nimittäin ensimmäinen työkesäni! Työt menivät odotettua paremmin, turhia stressaamatta ja ihanista työkavereista nauttien. Viikonloppuja oli ehkäpä liian harvoin täysin vapaana, enkä ehtinytkään reissata ystävien tai sukulaisten luona lainkaan. Työura on nyt saatu avatuksi ja mukava työpaikka toivottavasti tiedossa hieman pidemmällekin ajalle. Ymmärrän nyt sen, mitä ensimmäisestä työkesästä sanotaan: viimeistään silloin huomaa, kuinka vähän tietää ja osaakaan mitään lääketieteestä käytännön tasolla. Eikä syksyn ensimmäinen kouluviikko ole lainkaan tuonut siihen helpotusta, sillä seminaareissa käsitellään asioita liian pikkutarkasti tutkimusnäkökulmasta, joten paljoakaan apua käytännön perusterveydenhuollon työhön ei viimeisestä vuodesta tule saamaan, valitettavasti. Täytynee ottaa käsitöitä mukaan seminaareihin ja luennoille, että pysyy edes jotenkin hereillä ja tarkkaavana.
Viimeinen kouluvuosi sisältää ihotauteja, syöpätauteja, geriatriaa sekä kirurgian ja sisätautien täydentävät kurssit lopputentteineen. Näihin opiskelu tulee olemaan työlästä, mutta käytännön kannalta antoisaa. Lopputentteihin lukeminen tulee olemaan kenties lääkiksen tärkein suoritus, sillä vasta nyt osaa asioita lukea tulevan työelämän kannalta ja ottaa huomioon yleisimmät ja tärkeimmät sairaudet diagnostisine seikkoineen ja hoitoineen. Kaiken lisäksi minulla on edessä vielä eräs urakka: syventävät opinnot, jotka aion kyllä saada valmiiksi lokakuun loppuun mennessä, sillä en halua valmistumiseni jäävän niistä kiinni. Pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja saada itsensä tekemään kaikki se aikaavievä mekaaninen kirjoitustyö, joka vielä puuttuu.
Summa summarum: minun ja valmistumisen välissä on vielä kahdeksan kuukautta intensiivistä opiskelua, ajoittaisia työpäiviä, syventävien opintojen saattaminen päätökseen sekä loppukevään kaksi kokonaista kuukautta sairaalatöitä sisätautien tai kirurgian klinikassa. Entä valmistumisen jälkeen? Suuria suunnitelmia on, mutta niistä kertominen jääköön toiseen kertaan. Elämä vie eteenpäin, luonnollisesti.
P.s. Olen astunut jälleen kaksi askelta eteenpäin lukuprojektissani. Lukemani kirjat olivat Henryk Sienkiewicz: Bartek, sankari. Kirjailija palkittiin v. 1905 "because of his outstanding merits as an epic writer". Toinen kirja oli José Saramago: Elefantin matka. Hänet palkittiin v. 1998 kirjalilijana, "who with parables sustained by imagination, compassion and irony continually enables us once again to apprehend an elusory reality". Molemmat kirjat olivat varsin mukavaa luettavaa, kerrankin.
sunnuntai 14. heinäkuuta 2013
Viidakkokirja ja suuri harppaus
Nobelin kirjallisuusprojektini otti ison harppauksen eteenpäin, kun luin kirjan 21 Nobel-runoilijaa. Huijaustako? Ei minusta, eikä muilta edes kysytä. Varmastikaan suurimmasta osasta niistä kirjailijoista ei löydy ainoatakaan teosta edes kirjaston varaston pölyisimmistä hyllyistä. Kirja oli hyvin koostettu, suomentaja antoi jokaisen runoilijan henkilökuvauksen ennen valittua kokoelmaa heidän runoistaan.
Runojen lukeminen on todellista aivojumppaa, ja vääränä hetkenä se tuntuu jopa kidutukselta. Petikaveriksi runot eivät sovellu, sillä aivot menevät oikosulkuun heti ensimmäisen säkeen kohdalla ja silmäluomet tuntuvat painavan tonnin. Ehkäpä juuri sen tähden kirjan parissa vierähti tovi. Petikaveriksikin valikoitui kaksi muuta kirjaa, jotka vaativat hieman alemman älykkyystason ja matalamman vireystilan kumppanikseen.
Yllättäen kirjassa tuli vastaan runo, joka tempasi mukaansa eikä päästänyt otteestaan, vaan sen mukana täytyi ratsastaa loppuun asti. Kirjailija oli Rudyard Kipling. Tarkastin saman tien, mitä muuta kirjallisuutta kyseinen herra on kirjoittanut, ja yllätyin: Viidakkokirjan! Sen Viidakkokirjan, josta on tehty yksi parhaista Disney-elokuvistakin! Hain kirjan välittömästi kirjastosta ja sain sen tänään luetuksi. Selvisi, että Viidakkokirja sisältää monta erillistä tarinaa, joista Disney käsittelee vain paria, ja jotka eivät välttämättä kietoudu toisiinsa lainkaan.
Täytyy myöntää, että herra Kipling oli aikaansa edellä kirjoittaessaan lastenkirjallisuutta 1900-luvun alussa, mutta Viidakkokirja sopisi nykymittapuulla enemmänkin nuoriso- ja aikuiskirjallisuudeksi. Lapsille kirjan tarinat ovat liian pelottavia, vaikeaselkoisia ja väkivallan täyteisiä. Tarinoista osa huokui itämaista filosofiaa - etenkin tarina "Purun Dass" oli tällä saralla niin vakuuttava, etten voinut enää sinä iltana lukea muuta. Jäin makustelemaan kyseistä tarinaa kaihoisana.
Rudyard Kipling sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1907 "in consideration of the power of observation, originality of imagination, virility of ideas and remarkable talent for narration which characterize the creations of this world-famous author".
Alla seuraa muiden Nobel-runoilijoiden palkintovuodet ja ansiot, poislukien aiemmin lukemani Kipling, Pasternak ja Tagore.
- Sully-Prudhomme v. 1901:
"in special recognition of his poetic composition, which gives evidence of lofty idealism, artistic perfection and a rare combination of the qualities of both heart and intellect".
- Bjørnstjerne Bjørnson v. 1903:
"as a tribute to his noble, magnificent and versatile poetry, which has always been distinguished by both the freshness of its inspiration and the rare purity of its spirit".
- Frédéric Mistral v. 1904 (yhdessä José Echegaray y Eizaguirren kanssa):
"in recognition of the fresh originality and true inspiration of his poetic production, which faithfully reflects the natural scenery and native spirit of his people, and, in addition, his significant work as a Provençal philologist"
- Giosuè Carducci v. 1906:
"not only in consideration of his deep learning and critical research, but above all as a tribute to the creative energy, freshness of style, and lyrical force which characterize his poetic masterpieces".
- Verner von Heidenstam v. 1916:
"in recognition of his significance as the leading representative of a new era in our literature".
- Carl Spitteler v. 1919:
"in special appreciation of his epic, Olympian Spring".
- William Butler Yeats v. 1923:
"for his always inspired poetry, which in a highly artistic form gives expression to the spirit of a whole nation".
- Erik Axel Karlfeldt v. 1931:
"The poetry of Erik Axel Karlfeldt".
- Gabriela Mistral v. 1945:
"for her lyric poetry which, inspired by powerful emotions, has made her name a symbol of the idealistic aspirations of the entire Latin American world".
- T.S. Eliot v. 1948:
"for his outstanding, pioneer contribution to present-day poetry".
- Pär Lagerkvist v. 1951:
"for the artistic vigour and true independence of mind with which he endeavours in his poetry to find answers to the eternal questions confronting mankind".
- Juan Ramón Jiménez v. 1956:
"for his lyrical poetry, which in Spanish language constitutes an example of high spirit and artistical purity".
- Salvatore Quasimodo v. 1959:
"for his lyrical poetry, which with classical fire expresses the tragic experience of life in our own times"
- Saint-John Perse v. 1960:
"for the soaring flight and the evocative imagery of his poetry which in a visionary fashion reflects the conditions of our time"
- Giorgos Seferis v. 1963:
"for his eminent lyrical writing, inspired by a deep feeling for the Hellenic world of culture"
- Nelly Sachs v. 1966:
"for her outstanding lyrical and dramatic writing, which interprets Israel's destiny with touching strength"
- Pablo Neruda v. 1971:
"for a poetry that with the action of an elemental force brings alive a continent's destiny and dreams"
- Eugenio Montale v. 1975:
"for his distinctive poetry which, with great artistic sensitivity, has interpreted human values under the sign of an outlook on life with no illusions"
Runojen lukeminen on todellista aivojumppaa, ja vääränä hetkenä se tuntuu jopa kidutukselta. Petikaveriksi runot eivät sovellu, sillä aivot menevät oikosulkuun heti ensimmäisen säkeen kohdalla ja silmäluomet tuntuvat painavan tonnin. Ehkäpä juuri sen tähden kirjan parissa vierähti tovi. Petikaveriksikin valikoitui kaksi muuta kirjaa, jotka vaativat hieman alemman älykkyystason ja matalamman vireystilan kumppanikseen.
Yllättäen kirjassa tuli vastaan runo, joka tempasi mukaansa eikä päästänyt otteestaan, vaan sen mukana täytyi ratsastaa loppuun asti. Kirjailija oli Rudyard Kipling. Tarkastin saman tien, mitä muuta kirjallisuutta kyseinen herra on kirjoittanut, ja yllätyin: Viidakkokirjan! Sen Viidakkokirjan, josta on tehty yksi parhaista Disney-elokuvistakin! Hain kirjan välittömästi kirjastosta ja sain sen tänään luetuksi. Selvisi, että Viidakkokirja sisältää monta erillistä tarinaa, joista Disney käsittelee vain paria, ja jotka eivät välttämättä kietoudu toisiinsa lainkaan.
Täytyy myöntää, että herra Kipling oli aikaansa edellä kirjoittaessaan lastenkirjallisuutta 1900-luvun alussa, mutta Viidakkokirja sopisi nykymittapuulla enemmänkin nuoriso- ja aikuiskirjallisuudeksi. Lapsille kirjan tarinat ovat liian pelottavia, vaikeaselkoisia ja väkivallan täyteisiä. Tarinoista osa huokui itämaista filosofiaa - etenkin tarina "Purun Dass" oli tällä saralla niin vakuuttava, etten voinut enää sinä iltana lukea muuta. Jäin makustelemaan kyseistä tarinaa kaihoisana.
Rudyard Kipling sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1907 "in consideration of the power of observation, originality of imagination, virility of ideas and remarkable talent for narration which characterize the creations of this world-famous author".
Alla seuraa muiden Nobel-runoilijoiden palkintovuodet ja ansiot, poislukien aiemmin lukemani Kipling, Pasternak ja Tagore.
- Sully-Prudhomme v. 1901:
"in special recognition of his poetic composition, which gives evidence of lofty idealism, artistic perfection and a rare combination of the qualities of both heart and intellect".
- Bjørnstjerne Bjørnson v. 1903:
"as a tribute to his noble, magnificent and versatile poetry, which has always been distinguished by both the freshness of its inspiration and the rare purity of its spirit".
- Frédéric Mistral v. 1904 (yhdessä José Echegaray y Eizaguirren kanssa):
"in recognition of the fresh originality and true inspiration of his poetic production, which faithfully reflects the natural scenery and native spirit of his people, and, in addition, his significant work as a Provençal philologist"
- Giosuè Carducci v. 1906:
"not only in consideration of his deep learning and critical research, but above all as a tribute to the creative energy, freshness of style, and lyrical force which characterize his poetic masterpieces".
- Verner von Heidenstam v. 1916:
"in recognition of his significance as the leading representative of a new era in our literature".
- Carl Spitteler v. 1919:
"in special appreciation of his epic, Olympian Spring".
- William Butler Yeats v. 1923:
"for his always inspired poetry, which in a highly artistic form gives expression to the spirit of a whole nation".
- Erik Axel Karlfeldt v. 1931:
"The poetry of Erik Axel Karlfeldt".
- Gabriela Mistral v. 1945:
"for her lyric poetry which, inspired by powerful emotions, has made her name a symbol of the idealistic aspirations of the entire Latin American world".
- T.S. Eliot v. 1948:
"for his outstanding, pioneer contribution to present-day poetry".
- Pär Lagerkvist v. 1951:
"for the artistic vigour and true independence of mind with which he endeavours in his poetry to find answers to the eternal questions confronting mankind".
- Juan Ramón Jiménez v. 1956:
"for his lyrical poetry, which in Spanish language constitutes an example of high spirit and artistical purity".
- Salvatore Quasimodo v. 1959:
"for his lyrical poetry, which with classical fire expresses the tragic experience of life in our own times"
- Saint-John Perse v. 1960:
"for the soaring flight and the evocative imagery of his poetry which in a visionary fashion reflects the conditions of our time"
- Giorgos Seferis v. 1963:
"for his eminent lyrical writing, inspired by a deep feeling for the Hellenic world of culture"
- Nelly Sachs v. 1966:
"for her outstanding lyrical and dramatic writing, which interprets Israel's destiny with touching strength"
- Pablo Neruda v. 1971:
"for a poetry that with the action of an elemental force brings alive a continent's destiny and dreams"
- Eugenio Montale v. 1975:
"for his distinctive poetry which, with great artistic sensitivity, has interpreted human values under the sign of an outlook on life with no illusions"
tiistai 26. maaliskuuta 2013
Titityy!
Hei taas. Täällä minä olen. En ole mennyt minnekään, olen vain innostunut touhuamaan kaikenlaista. Viime aikoina olen tehnyt erilaisia käsitöitä, työn alla on mm. pitsilakanat (joihin pitsiä tulee yhteensä 5-7 m, tällä hetkellä valmiina 90 cm) ja kaunis, valkoinen, pitsisomisteinen pooloneule. Virkkaamisen ja neulomisen lisäksi olisi aika muokata vanhoja kesävaatteita uuteen uskoon, että niitä kehtaisi pukea taas päälleen. Muoti muuttuu, mutta uusia vaatteita ei tule ostettua kovin tiuhaan…
Oletteko huomanneet, että kevät on tullut? Talitintit laulavat kilpaa titityytä auringon paisteessa, vesi tippuu tiptiptip räystäiltä ja tienvarsien lumipenkat alkavat luhistua sloshhh. Meidän pihallamme on lisäksi erityinen kesäpaikka – roskakatoksen edessä on n. 1 m2 kokoinen alue, jossa asfaltti näkyy! Muu piha on vielä 15-50 cm jää- ja lumikerroksen peittämä eikä 2 m korkea (minun kolaamani), pulkkamäkenä toiminut lumikasa ole madaltunut vielä laisinkaan, mutta tuo kesäpaikka leviää vääjäämättä ja luo lupauksen lämpimästä. Myös autotallin edusta on jo täysin sula, ja suunnitelmissani on hakata pari asfalttikoloa muualle pihaan jään sulamisen edistämiseksi. Viimekin keväänä meidän etupihamme oli ensimmäisenä sula koko naapurustosta.
Olen minä ehtinyt lukeakin hieman. Sain juuri päätökseen suloisen kuvauksen Japanin entisen pääkaupungin elämästä 1900-luvun puolivälissä. Kirjailija Yasunari Kawabatan kirja Kioto oli todellakin pieni taideteos, jota lukiessa voi kuulla perinteisen japanilaisen musiikin korvissaan ja nähdä kirsikankukkien terälehtien leijailevan maahan kevätauringossa. Hän sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon v. 1968 ”for his narrative mastery, which with great sensibility expresses the essence of the Japanese mind".
Tässä kaikki tällä erää, mutta älkää luulko, etteikö minulla olisi ässää hihasta ensi kertaa varten!
Oletteko huomanneet, että kevät on tullut? Talitintit laulavat kilpaa titityytä auringon paisteessa, vesi tippuu tiptiptip räystäiltä ja tienvarsien lumipenkat alkavat luhistua sloshhh. Meidän pihallamme on lisäksi erityinen kesäpaikka – roskakatoksen edessä on n. 1 m2 kokoinen alue, jossa asfaltti näkyy! Muu piha on vielä 15-50 cm jää- ja lumikerroksen peittämä eikä 2 m korkea (minun kolaamani), pulkkamäkenä toiminut lumikasa ole madaltunut vielä laisinkaan, mutta tuo kesäpaikka leviää vääjäämättä ja luo lupauksen lämpimästä. Myös autotallin edusta on jo täysin sula, ja suunnitelmissani on hakata pari asfalttikoloa muualle pihaan jään sulamisen edistämiseksi. Viimekin keväänä meidän etupihamme oli ensimmäisenä sula koko naapurustosta.
Olen minä ehtinyt lukeakin hieman. Sain juuri päätökseen suloisen kuvauksen Japanin entisen pääkaupungin elämästä 1900-luvun puolivälissä. Kirjailija Yasunari Kawabatan kirja Kioto oli todellakin pieni taideteos, jota lukiessa voi kuulla perinteisen japanilaisen musiikin korvissaan ja nähdä kirsikankukkien terälehtien leijailevan maahan kevätauringossa. Hän sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon v. 1968 ”for his narrative mastery, which with great sensibility expresses the essence of the Japanese mind".
Tässä kaikki tällä erää, mutta älkää luulko, etteikö minulla olisi ässää hihasta ensi kertaa varten!
tiistai 15. tammikuuta 2013
Mitä kuuluu, Marja-Leena?
Tällä kertaa aion kertoa teille, mitä minulle kuuluu. En aio vastata suomalaiseen tapaan: ”Hyvää”, koska se ei tarkoita oikeastaan yhtään mitään ja voi joskus sisältää jopa valheen. En aio myöskään vastata: ”Tavallista”, koska sekään ei pitäisi paikkaansa. Suomalaisen suuhun kysymys: ”Mitä sinulle kuuluu?” taitaakin sopia vain, jos subjekti (te, lukijani) haluaa aidosti tietää objektinsa (minun) tämänhetkisestä elämästä kaikkine iloineen ja suruineen ja kommervenkkeineen.
Lähdetään liikkeelle kaikista tärkeimmästä asiasta: opinnoista. Opiskelu ei enää stressaa minua. Lääkiksen kolmantena vuotena pidin jo ajatusta vuoden pakkolomasta keuhkoparantolassa (jos olisi 1900-luvun alku eikä suinkaan 2000-luvun alku) mahtavana lepotaukona, mutta edellisen kaltaisista ajatuksista huolimatta en nähnyt omaa rasittuneisuuttani. Minun piti viedä itseni aivan äärirajoilleni, ennen kuin ymmärsin pysähtyä ja levätä.
Olen jo puolitoista vuotta pitänyt lähes kaikki lomat lomina ja pyrkinyt saamaan itsestäni pois kaikki ylimääräiset stressihormonit – ja olen onnistunut! Kuljin raskaan tien väsymyksen ja ärtymyksen kautta voittoon: vihdoin ja viimein viikonloput tuntuvat sopivan pituisilta lepotauoilta arkipäivien välissä, ja maanantaisin on ihanan levännyt olo. Mikä parasta, kolmen viikon joululomalla ehdin jo kyllästyä lomailuun ja oikein odotin koulun alkua. Olen taas innokas ja energinen oma itseni!
Tällä hetkellä yritän pysyä Carpe Diem-ajattelussa, eli elää tässä hetkessä. Opiskelujen loppusuora häämöttää ja kovasti tekisi mieleni jo elää palkallisen ihmisen elämää. Opintotuki on vielä ainoa tulonlähteeni tämän kevään ajan, sitä minun on vaikea hyväksyä. Lipsahdan tuon tuosta elämään haaveissa: sitten kun on varaa pitää autoa ja ostella kauniita, laadukkaita vaatteita ja maksaa asuntolainaa ja matkustella ja uusia keittiö ja ja… Haaveilu on toki sallittua, mutta mikäli jään haaveisiini kiinni, en pysty elämään tässä hetkessä ja nauttimaan siitä, mitä minulla tällä hetkellä on.
Mitä minulla sitten on? Vapaa-aikaa, omaa aikaa, ei tarvitse tuhlata rahaa (koska sitä ei kovin paljoa ole), ei ole suurta vastuuta… Elämä on oikeastaan aika kevyttä ja miellyttävää. Olen onnellisessa parisuhteessa, murunikin on viimein onnellinen, meillä on kaunis koti ja ihania ystäviä. Inhoan yli kaiken sanontaa: ”Kel onni on, se onnen kätkeköön.” Se kuvastaa mielestäni vain inhottavaa kommunismin ja kateuden peikkoa. Se ei ole keneltäkään pois, jos minä olen onnellinen elämääni ja hiisi vieköön, myös näytän sen kaikille!
Jaksan mainiosti tehdä koulun ohella muutakin, kuten käydä venäjän kielen alkeiskurssilla ja virkata pitsiä pitsilakanoita varten, ja saan niistä mielihyvää ja lisää energiaa arkeen. Nobel-lukuprojektinikin etenee (pienen hidasteen jälkeen) mukavasti ja huomaan kiinnostuvani yhä enemmän historiasta. Kyllä, luit oikein: historiasta. Minä, joka valitsin lukionkin sen perusteella, että historian kursseja oli vain yksi pakollinen, olen alkanut kiinnostua historiasta. Vaikka Nobel-palkitut kirjailijat eivät olisikaan kaikista viihdyttävimpiä, ovat ne ehdottomasti sivistäviä.
Tässä oli vastaus kysymykseenne. Minulle kuuluu siis aidosti hyvää, ja vaikka välillä tuleekin pieniä aallonpohjia epäonnistumisten tai riitojen muodossa, niin sieltä noustaan aina takaisin aallon harjalle ratsastamaan ja ihailemaan elämän kauneutta.
Entä mitä sinulle kuuluu, hyvä lukijani?
Lähdetään liikkeelle kaikista tärkeimmästä asiasta: opinnoista. Opiskelu ei enää stressaa minua. Lääkiksen kolmantena vuotena pidin jo ajatusta vuoden pakkolomasta keuhkoparantolassa (jos olisi 1900-luvun alku eikä suinkaan 2000-luvun alku) mahtavana lepotaukona, mutta edellisen kaltaisista ajatuksista huolimatta en nähnyt omaa rasittuneisuuttani. Minun piti viedä itseni aivan äärirajoilleni, ennen kuin ymmärsin pysähtyä ja levätä.
Olen jo puolitoista vuotta pitänyt lähes kaikki lomat lomina ja pyrkinyt saamaan itsestäni pois kaikki ylimääräiset stressihormonit – ja olen onnistunut! Kuljin raskaan tien väsymyksen ja ärtymyksen kautta voittoon: vihdoin ja viimein viikonloput tuntuvat sopivan pituisilta lepotauoilta arkipäivien välissä, ja maanantaisin on ihanan levännyt olo. Mikä parasta, kolmen viikon joululomalla ehdin jo kyllästyä lomailuun ja oikein odotin koulun alkua. Olen taas innokas ja energinen oma itseni!
Tällä hetkellä yritän pysyä Carpe Diem-ajattelussa, eli elää tässä hetkessä. Opiskelujen loppusuora häämöttää ja kovasti tekisi mieleni jo elää palkallisen ihmisen elämää. Opintotuki on vielä ainoa tulonlähteeni tämän kevään ajan, sitä minun on vaikea hyväksyä. Lipsahdan tuon tuosta elämään haaveissa: sitten kun on varaa pitää autoa ja ostella kauniita, laadukkaita vaatteita ja maksaa asuntolainaa ja matkustella ja uusia keittiö ja ja… Haaveilu on toki sallittua, mutta mikäli jään haaveisiini kiinni, en pysty elämään tässä hetkessä ja nauttimaan siitä, mitä minulla tällä hetkellä on.
Mitä minulla sitten on? Vapaa-aikaa, omaa aikaa, ei tarvitse tuhlata rahaa (koska sitä ei kovin paljoa ole), ei ole suurta vastuuta… Elämä on oikeastaan aika kevyttä ja miellyttävää. Olen onnellisessa parisuhteessa, murunikin on viimein onnellinen, meillä on kaunis koti ja ihania ystäviä. Inhoan yli kaiken sanontaa: ”Kel onni on, se onnen kätkeköön.” Se kuvastaa mielestäni vain inhottavaa kommunismin ja kateuden peikkoa. Se ei ole keneltäkään pois, jos minä olen onnellinen elämääni ja hiisi vieköön, myös näytän sen kaikille!
Jaksan mainiosti tehdä koulun ohella muutakin, kuten käydä venäjän kielen alkeiskurssilla ja virkata pitsiä pitsilakanoita varten, ja saan niistä mielihyvää ja lisää energiaa arkeen. Nobel-lukuprojektinikin etenee (pienen hidasteen jälkeen) mukavasti ja huomaan kiinnostuvani yhä enemmän historiasta. Kyllä, luit oikein: historiasta. Minä, joka valitsin lukionkin sen perusteella, että historian kursseja oli vain yksi pakollinen, olen alkanut kiinnostua historiasta. Vaikka Nobel-palkitut kirjailijat eivät olisikaan kaikista viihdyttävimpiä, ovat ne ehdottomasti sivistäviä.
Tässä oli vastaus kysymykseenne. Minulle kuuluu siis aidosti hyvää, ja vaikka välillä tuleekin pieniä aallonpohjia epäonnistumisten tai riitojen muodossa, niin sieltä noustaan aina takaisin aallon harjalle ratsastamaan ja ihailemaan elämän kauneutta.
Entä mitä sinulle kuuluu, hyvä lukijani?
keskiviikko 19. joulukuuta 2012
Kukkulan kuningas
Päätin kiivetä eräälle tietylle vuorelle. Haaste kiilsi mielessäni kuin kaunein kiiltokuva lapsuudenaikaisessa keräilyalbumissani. Tämä vuori on erityisen suuri ja vaikea kiivetä, joten valmistelin koitosta huolellisesti kiipeilemällä muita vuoria ja kukkuloita...
Totta puhuen, oikeastaan en pohjustanut tulevaa, vaan välttelin sitä. Tiesin, että tämän vuoren valloittaminen tulisi olemaan erityinen haaste. Olin yrittänyt kiivetä sille jo pari kertaa, aina kääntyen takaisin ennen kuin joutuisin haastamaan itseni. Tuo vuori ei ollut mikään erityisen kaunis, mutta sitäkin tunnetumpi ja halusin kertoa muille valloittaneeni juuri sen vuoren...
Totta puhuen, en halunnut valloittaa juuri sitä vuorta. Se sattui vain olemaan minun omavaltaisesti keksimäni tavoitelistan eräs kohta, jonka voisin halutessani suorittaa nyt tai myöhemmin tai innostuksen puuttuessa jättää sille kiipeämisen kokonaan väliin...
Totta puhuen, en ollut edes päättänyt kiivetä juuri tälle vuorelle...
Totta puhuen, se ei edes ole vuori, eikä sille voi kiivetä.
Tämä mielikuvieni vuori on venäläinen klassikkokirjallisuus, ja sen lukeminen on minulle aivan yhtä suuri haaste kuin vuorikiipeily harrastelijakiipeilijälle. Venäläiset romaanit ovat kaiken kaikkiaan pitkästyttäviä, ikävystyttäviä ja etenkin sekavia valtavine henkilöhahmokavalkaadeineen. Kuitenkin, kuten aiemmista kirjoituksistani tiedätte, Nobel-kirjallisuusprojektini tiimoilta väistämättä törmään myös venäläisiin Nobel-palkinnon saaneisiin kirjailijoihin.
Lukemani kirja oli Boris Pasternakin Tohtori Zivago, joka on asultaan tyypillinen venäläinen klassikkoromaani sijoittuen poikkeuksellisesti vallankumouksellisten ja sotaisien vuosien 1905 ja 1917 ympäristöön. Pasternakille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1958 "for his important achievement both in contemporary lyrical poetry and in the field of the great Russian epic tradition". Neuvostoliiton päättäjät pakottivat Boris Pasternakin kieltäytymään palkinnosta.
Pasternakin lisäksi on kolme muuta venäläiskirjailijaa, joille Nobelin kirjallisuuden palkinto on myönnetty: Mihail Šolohov (1965), Aleksandr Solženitsyn (1970) sekä Joseph Brodsky (1987). Toivottavasti heidän kirjoistaan löytyy äänikirjaversioita.
Totta puhuen, oikeastaan en pohjustanut tulevaa, vaan välttelin sitä. Tiesin, että tämän vuoren valloittaminen tulisi olemaan erityinen haaste. Olin yrittänyt kiivetä sille jo pari kertaa, aina kääntyen takaisin ennen kuin joutuisin haastamaan itseni. Tuo vuori ei ollut mikään erityisen kaunis, mutta sitäkin tunnetumpi ja halusin kertoa muille valloittaneeni juuri sen vuoren...
Totta puhuen, en halunnut valloittaa juuri sitä vuorta. Se sattui vain olemaan minun omavaltaisesti keksimäni tavoitelistan eräs kohta, jonka voisin halutessani suorittaa nyt tai myöhemmin tai innostuksen puuttuessa jättää sille kiipeämisen kokonaan väliin...
Totta puhuen, en ollut edes päättänyt kiivetä juuri tälle vuorelle...
Totta puhuen, se ei edes ole vuori, eikä sille voi kiivetä.
Tämä mielikuvieni vuori on venäläinen klassikkokirjallisuus, ja sen lukeminen on minulle aivan yhtä suuri haaste kuin vuorikiipeily harrastelijakiipeilijälle. Venäläiset romaanit ovat kaiken kaikkiaan pitkästyttäviä, ikävystyttäviä ja etenkin sekavia valtavine henkilöhahmokavalkaadeineen. Kuitenkin, kuten aiemmista kirjoituksistani tiedätte, Nobel-kirjallisuusprojektini tiimoilta väistämättä törmään myös venäläisiin Nobel-palkinnon saaneisiin kirjailijoihin.
Lukemani kirja oli Boris Pasternakin Tohtori Zivago, joka on asultaan tyypillinen venäläinen klassikkoromaani sijoittuen poikkeuksellisesti vallankumouksellisten ja sotaisien vuosien 1905 ja 1917 ympäristöön. Pasternakille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1958 "for his important achievement both in contemporary lyrical poetry and in the field of the great Russian epic tradition". Neuvostoliiton päättäjät pakottivat Boris Pasternakin kieltäytymään palkinnosta.
Pasternakin lisäksi on kolme muuta venäläiskirjailijaa, joille Nobelin kirjallisuuden palkinto on myönnetty: Mihail Šolohov (1965), Aleksandr Solženitsyn (1970) sekä Joseph Brodsky (1987). Toivottavasti heidän kirjoistaan löytyy äänikirjaversioita.
perjantai 23. marraskuuta 2012
Oikolukija vai lääketieteen opiskelija?
Olen tarkka, välillä jopa turhantarkka ihminen. En pidä epäjärjestyksestä enkä suunnitelmien äkillisistä muutoksista. Löydän kirjoista monesti kirjoitusvirheitä ja epäkohtia, ja takerrun pilkkusääntöihin. Tahtomattanikin kiinnitän huomiota ihmisten puhevikoihin tai erikoisiin piirteisiin.
Tänään, mallikkaana esimerkkinä pilkunviilaajan luonteestani, keskittymiskykyni meinasi viedä lyhenteiden päätteiden oikea ulkoasu. Virallisessa tekstissä vilisi AVH:hon-tyyppisiä, minusta vääriä päätteitä, joten seikkailin Kotimaisten kielten keskuksen sivuille tarkastamaan, miten taivutuspäätteen merkitseminen lyhenteeseen oikeasti menee ja sain selvyyden.
Case 1: On olemassa luettavia lyhenteitä, joihin päätettä ei merkitä kaksoispisteen kera. Näitä ovat esimerkiksi Naton, Kelan tai YLEn kaltaiset luettavat sanat.
Case 2: Toinen ryhmä on ilman kaksoispistettä merkittävät lyhenteet, jotka kuitenkin luetaan kokonaisina, esimerkiksi nroon, Hkissä.
Case 3 a & b: Kolmas ryhmä on sanat, joihin pääte tulee kaksoispisteen kera. Näissä on kaksi toimintatapaa, joko sana luentaan lyhenteenä tai kokonaisena sanana, ja sen mukaan määräytyy myös pääte. Esimerkiksi EKP (Euroopan keskuspankki) voi olla EKP:tä (ee-koo-pee-tä) tai EKP:a (Euroopan keskuspankkia). Myös lukemassani aivoverenkiertohäiriön Käypä hoito-suosituksessa ollut AVH:n (aivoverenkiertohäiriön) muoto AVH:hon (aa-vee-hoo-hon) on oikein, kuten myös ajattelemani AVH:öön (aivoverenkiertohäiriöön).
Loppupäätelmä: virallinen teksti oli tällä kertaa oikeassa (case 3 a), mutta niin olin minäkin (case 3 b). Olisikohan minun pitänyt sittenkin alkaa oikolukijaksi tai äidinkielen opettajaksi lääkärin sijaan?
Tänään, mallikkaana esimerkkinä pilkunviilaajan luonteestani, keskittymiskykyni meinasi viedä lyhenteiden päätteiden oikea ulkoasu. Virallisessa tekstissä vilisi AVH:hon-tyyppisiä, minusta vääriä päätteitä, joten seikkailin Kotimaisten kielten keskuksen sivuille tarkastamaan, miten taivutuspäätteen merkitseminen lyhenteeseen oikeasti menee ja sain selvyyden.
Case 1: On olemassa luettavia lyhenteitä, joihin päätettä ei merkitä kaksoispisteen kera. Näitä ovat esimerkiksi Naton, Kelan tai YLEn kaltaiset luettavat sanat.
Case 2: Toinen ryhmä on ilman kaksoispistettä merkittävät lyhenteet, jotka kuitenkin luetaan kokonaisina, esimerkiksi nroon, Hkissä.
Case 3 a & b: Kolmas ryhmä on sanat, joihin pääte tulee kaksoispisteen kera. Näissä on kaksi toimintatapaa, joko sana luentaan lyhenteenä tai kokonaisena sanana, ja sen mukaan määräytyy myös pääte. Esimerkiksi EKP (Euroopan keskuspankki) voi olla EKP:tä (ee-koo-pee-tä) tai EKP:a (Euroopan keskuspankkia). Myös lukemassani aivoverenkiertohäiriön Käypä hoito-suosituksessa ollut AVH:n (aivoverenkiertohäiriön) muoto AVH:hon (aa-vee-hoo-hon) on oikein, kuten myös ajattelemani AVH:öön (aivoverenkiertohäiriöön).
Loppupäätelmä: virallinen teksti oli tällä kertaa oikeassa (case 3 a), mutta niin olin minäkin (case 3 b). Olisikohan minun pitänyt sittenkin alkaa oikolukijaksi tai äidinkielen opettajaksi lääkärin sijaan?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)