Marraskuun pimeys

Pidennetty viikonloppu lapsuudenystävän luona toisella paikkakunnalla kuulostaa varmasti hyvältä kaikkien mielestä, ja on tervetullut tauko arkeen kuin karkeen, varsinkin näin pimeimpään vuodenaikaamme. Kun lähdin junalla kohti Tamperetta viime keskiviikkona, olin kummallisen tyyni. Marraskuinen hyytävän kostea pimeys ei iskenyt vasten kasvojani niin pahasti, eikä junassakaan haissut kummalliselta (kuten harmittavan usein siellä haisee). Edessä olisi terveyskeskuspäivät: kaksi päivää lääkärin työn tarkkailua. Mukavaa motivaatiota loppusyksyn opiskeluihin, siis.

Torstai- ja perjantai-iltapäivät vierähtivät takapuolta puuduttaessa eri lääkärien vastaanotolla. Aivoni eivät taatusti päässeet puutumaan, kun jokainen potilas oli eri ikäinen, kokoinen, värinen tai vähintään eri mielialalla vastaanotolle saapuessaan. Seuraamani lääkäritkin olivat erilaisia toimintatavoissaan, puherytmissään, eleissään ja otteissaan. Tämä potilaiden ja lääkäreiden kaikenkattava kirjo silmissäni suhtaudun tästä lähtien hieman toisenlaisella asenteella terveyskeskuslääkäreihin (ja yleislääkäreihin yleensäkin).

Yksi asia jäi kuitenkin häiritsemään seuraamissani lääkäreissä: useimmat heistä (eivät toki kaikki) vaikuttivat kovin kärkkäiltä arvostelemaan potilaita heidän poistuttuaan vastaanotolta. "Olipas taas tapaus!" tai jopa "En millään jaksa kuunnella tuollaista valitusta", olivat täysin tavallisia toteamuksia vastaanottohuoneen oven sulkeuduttua. Lääkärit lähes halveksuivat potilasta, jota juuri olivat kuunnelleet empaattisena ja hoitaneet potilaan vaivaa. Tekopyhää, sanon minä! Mikä saa lääkäreistä tällaisia? Ovatko he kyynisiä vain ilkeyttään vai onko tämä jonkinlainen suojamekanismi, ettei potilaiden huolia ja murheita ota omille harteilleen kannettavaksi? Inhottavalta se joka tapauksessa kuulosti, mutta minun oli vain hymyiltävä ja nyökyteltävä hyväksyvästi. Potkaiskaa minua (ja lujaa!), jos minusta on tulossa tuollainen.

Kokemani mielenjärkytys jäi taka-alalle, kun viiletimme ystäväni kanssa pitkin Tamperetta. Lauantaina nukuimme hieman liian pitkään, kävimme aamukävelyllä, söimme edellisenä iltana leipomaamme kaljakakkua (suklaakakkua, johon tuli – luit aivan oikein – kaljaa) ja lähdimme elokuviin katsomaan uusinta Twilightia. Elokuvan rakkauskohtaukset ylsivät paikoin koomisiinkin ulottuvuuksiin, mutta ihmissusi Jacobia näyttelevä Taylor Lautner (ja hänen vuodessa 15 kiloa lisää lihasta saanut vartalonsa) harhautti ajatukset muihin sfääreihin. Lieneekö anabolisilla steroideilla ollut osansa tässä kehityksessä – sitä tarina ei kerro… Ilta jatkui ystäväni ystävän syntymäpäivillä, jotka pidettiin Pispalanharjulla. K e r r a s s a a n upea asuinalue! Korkea harju kahden järven välissä ei yksinkertaisesti voi olla huono valinta talolle. Jopa pimeässä ja sateisessa marraskuun illassa näkymät lämmittivät pientä mieltäni. Työntäyteinen päivä, mutta sen arvoinen.

Juna saapui taas kerran tutulle laiturille kaksi Kuopion asemalla. Kotiin päin astellessani mietin (mitä nyt 400 metrin matkalla ehtii miettimään), miten erilainen profiili Tampereella ja Kuopiolla on. Ja miten erilainen profiili on ylipäätään eri kaupungeilla ja kunnilla Suomessa. Tampere oli vieras ja vaarallinen, kenties myös liian iso minunlaiselle pienelle tytölle. Kuopio tervehti minua ystävällisen lämpimästi matalien kerrostalojen ikkunoista loistavilla jouluvaloilla. Sisälle päästyäni sytytin myös omat jouluvaloni keittiön ikkunaan ensimmäisen adventin kunniaksi.
Onpa hyvä olla taas kotona.

P.S. Terveisiä Kimille ja Heksalle, kuulemma ootte vakiolukijakuntaa.