Sanoja vain!

Bongasin Heddan livejournalista (http://hedoismi.livejournal.com) seuraavanlaisen hauskan jutun: Kommentoi tähän postaukseen 'sanoja' tai jotain muuta vastaavaa niin heitän viisi (5) sanaa jotka minulle tulee sinusta mieleen.

Heddalta saamani sanat olivat: boffaus, Selene, kunnianhimo, lääkis ja ruumiit.
Lisänumerot (eli junamatkaa varten saamani ekstrasanat): FaBa, ärsyttävät ihmiset, liikunta ja veli.
Kirjoitin kaikista jotain, mutta jaan teille viisi ensimmäistä, poislukien Selenen ja FaBan, jotka sivuavat boffausta liian läheltä. Here it goes.

Boffaus:
Boffaus, eli siis bofferointi tai pehmomiekkailu, on minulle yksi hauskimmista harrastuksista, joita olen kokeillut! Siinä saa lyödä toisia miekalla ihan oikeesti ja kirmailla vihollisten perässä, tai vihollisia karkuun, pitkin maita ja mantuja (lue: haltiametsiä ja epäkuolleiden kenttiä). Boffaukseen liittyy omalla kohdallani paljon muutakin, kuin pelkkää mättöä...

Boffauksen kautta olen tutustunut uusiin, ihaniin ihmisiin ja luonut monia ystävyyssuhteita. Ryhmä Rämän siiven alla sain oppini, kunnes siirryin Selenen jousineitojen matkaan voidakseni toteuttaa itseäni hieman vapaammin. Selenessä on jäseninä mahtavia persoonia, tunnen itseni etuoikeutetuksi kuuluessani niin hienojen naisten joukkoon! Ja tietysti kuulun, olenhan mahtava persoona ja hieno nainen itsekin. ;)

Vaikken enää tarttuisikaan miekkaan ja kilpeen, viihdyn silti sotatantereella joko jousi kourassa ja nuoliviini selässä tahi tulevaisuudessa kentän laidalla ensiavussa paikkaamassa innokkaiden boffaajanalkujen auenneita polvia. Boffauksella on tarjottavanaan niin paljon, ettei sitä voi edes käsittää ennen kuin on itse ollut menossa mukana!

Kunnianhimo:
Kunnianhimo - sitä minulla on kai aina ollut. Minut on kasvatettu kaikessa kannustaen, omaa työtä ja saavutuksia palkiten (hieno kasvatus!), joten olen saanut hyvän pohjan kunnianhimon kehittymiselle. Haen aina yhä uusia ja parempia saavutuksia yhä parempien palkintojen toivossa, ja teen myös työtä saavutuksien eteen. Ajan kuluessa olen kummasti huomannut työn palkitsevan itse itsensä ruokkien kunnianhimoa entisestään. Mukava pikku oravanpyörä, eikö vain.

Tavoittelen rajojani kaikessa - niin opiskelussa kuin harrastuksissakin - ja haluan kehittyä ja tulla paremmaksi siinä, mitä teen. En halua olla vain keskinkertainen tai hyvä, haluan olla paras. Haluan osata kaikkea ja hallita kaikkea. Miinuspuolena mainittakoon, että jos en jotain osaa, niin se jää aluksi tekemättä, kunnes olen salaa opetellut asiaa niin, että osaan sen lähes täydellisesti. Inhoan epäonnistumisia, mutta sellaisien pompsahtaessa tielleni pyrin oppimaan niistä, ettei niin kävisi enää ikinä uudestaan.

Lääkis:
Lääkis on kunnianhimoni tähänastinen huipentuma. Pääsin sisään sitkeydellä ja pitkäjänteisyydellä, joka palkittiin huimasti! Juuri tälläiset onnistumiset saavat yrittämään kovemmin ja kovemmin - minusta on kaikkeen! Iloitsen nyt paitsi oman opiskelualan löytymistä, myös sitä huippua vapaa-aikaa aktiviteetteineen, mitä meille tarjotaan. Ensimmäinen lääkisvuoteni oli täynnä kivoja ihmisiä, hurjia bileitä, mahtavia retkiä ja suuria tunteita.

Rakastan oppia kaikkea ihmiskehon toiminnasta ja sen vioista. Miten joku niinkin mitätön asia, kuin yhden molekyylin tai DNA:n emäsparin muuttuminen voi vaikuttaa merkitsevästi koko kehoon ja sen toimintoihin! Kaikki vaan alkaa mennä epäkuntoon ja sitten kuollaan. Kesän levänneenä tuntuu kuin pieninkään ihmiskehoon liittyvä nippelitieto ei voisi lannistaa minua! Haluan oppia kaikki sairaudet ja vammat ja niiden syntymekanismit ja oppia parantamaan ne! Imen itseeni lääketieteellistä informaatiota kuin jäkälä (pesusieniä ei kasva Suomessa, mind me, muuten olisin valinnut sen kuvaukseeni).

Ruumiit:
Hui. Ruumiit on kyllä jotain, mikä ei ihan hirveästi innosta. Mielummin hoidan eläviä ihmisiä samalla yrittäen välttää ruumiiden syntymistä. Eikö se ole lääkärin tehtävä? Jos ruumiita alkaa vaan kasautua jälkeeni, tietää se joko lääkärinlupani menettämistä tai sitä, että olen patologi, oikeuslääketieteellinen lääkäri tai onkologi. Mikään näistä aloista ei kuitenkaan ole minun juttuni, joten parempi, että ruumiiden määrä ympärilläni pysyy minimissä. ..paitsi jos ne ovat epäkuolleita tovereitani (Zombiliinallakin on kavereita!) tai vihollisjoukon sotilaita. :D

Ärsyttävät ihmiset:
Noniin. Heti alkoi ärsyttää. Yleisesti ottaen pidän ihmisistä ja luotan niihin. Jotkut ihmiset kuitenkin lähes kaikella tekemällään ja sanomallaan saattavat minut raivon partaalle! Tietynlainen lapsellinen ylimielisyys, epäkunnioitus, epärehellisyys, tarpeeton ilkeily... Nämä ovat asioita, joita en voi sietää. Jos ärsyynnyn jostakusta, olen aivan kamala ihminen ja armoton tätä kohtaan. Minulla on oikeus siihen! Nämä ihmiset saisivat painua minun puolestani hevon kuuseen, heitä ei tarvita tässä maailmankolkassa. Minun maailmassani. Prklö.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin.

Nyt kesä on virallisesti ohi. The Kesä, paras ja ihanin kesä ikinä. Tuntuu tosiaan siltä, kuin olisin seikkaillut jossain satumaailmassa koko ajan ymmärtämättä, että minun on luovuttava siitä aikanaan. Muutaman päivän minua vaivannut epätoivo on tiessään asioiden setviydyttyä lopulta parhaalla mahdollisella tavalla, tilalla on vain levollinen mieli. Tämän kirjan kansi sulkeutuu nyt, huomisesta lähtien on uuden tarinan aika.

Kuten kaikissa tarinoissa, myös tässä suon tilaa muutamille kiitoksille. Aion kiittää niitä henkilöitä, jotka tekivät kesästäni sen, mitä se oli. En haluaisi unohtaa kiittää ketään, mutta varmasti joku tulee unohdettua. Pahoitteluni jo etukäteen, ja kiitos.
Heti ensimmäisenä iso kiitos äidilleni, joka jaksoi majoittaa, ruokkia ja huoltaa minua koko kesän. Kotona oli hyvä olla.
Kiitos iskälleni, taustajoukot on aina tarpeen. Olet maailman paras iskä.
Kiitos veljelleni, joka jakoi minulle aikaansa sen verran kuin meidän molempien aikataulut joustivat. Toivottavasti nähdään taas pian!
Kiitos Laurille minun kestämisestäni, ilman minua olisitte saaneet talon kokonaan itsellenne. Nyt minäkin sain sentään asustaa siellä. Ja kiitos päiväreissusta Riikaan, siellä oli hienoa käydä!
Kiitos Jonnelle pyöräilyseurasta – ensi vuonna sitten tuplalenkit niin kuin puhuttiin! Eikä eväitä unohdeta näillä reissuilla, renkaanpaikkaustarvikkeista puhumattakaan.
Kiitos Jaanalle rennosta ja hauskasta juhannuksesta ja muista hetkistä, joita sain kanssasi viettää. Näemme varmasti tästä lähtien hieman useammin, muutathan sentään huomattavan paljon lähemmäs minua!
Kiitos Katriinalle seurasta, sinun kanssasi huolet unohtuvat aina. Oltiin itsenäisii, oltiin toisissa kii…! Vai miten se meni.
Kiitos Jussille kävelylenkeistä ja hauskasta seurasta, olit toinen niistä ihmisistä, jotka pitivät kunnostani huolta edes jossain määrin.
Kiitos Pauliinalle, olet aina oma pikkusiskoni ja seurassasi ajatus lentää. Korkealla vai matalalla, siitä ei sitten puhuta.
Kiitos Nooralle, ja kaikkea hyvää sinulle ja Kostalle Kreikkaan. Olet tärkeä minulle.
Kiitos koko Ryhmä Rämälle, Selenelle ja FaBan järjestäjätiimille, vaikutitte minuun hyvinkin kokonaisvaltaisesti. Projektien parissa jatketaan ja tekemistähän niissä piisaa. Antakaa nakin viuhua!
Kiitos Aleksille. Hyvä, että olit osana tarinaani.

Mitä syksy tuokaan tullessaan...

Onpa haikeaa. Kesä loppuu, syksy tulee, kaikki muuttuu.

Tämä kesä oli minulle kuin toinen maailma, johon pääsin hetkeksi pakoon jotain, öööm, jota minun piti paeta. Mitä se sitten oli? Arkea? Ei, viime vuonna ei ehtinyt sellaista muodostumaan. Ystäviäni? Miksi minä heitä haluaisin paeta, ei suinkaan! Pakokeinona tämä kesä on kuitenkin toiminut täydellisesti – olen saanut nollattua täysillä viime vuoden tapahtumat ja rentouduttua niin kokonaisvaltaisesti, etten ikinä ennen ole kokenut vastaavaa. Ehkä sen takia juuri pakeninkin. Pakenin stressiä ja velvollisuuksia, joita minulla Kuopiossa ollessa on vaikka muille jakaa.

Ensi maanantaina alkaa koulu, ja päällimmäisinä tunteina ovat haikeus, into ja epätoivo. Haikeus tulee siitä, kun tietää tämän pakoretken olevan päätöksessään. Syksy puskee päälle muutoksineen, eikä mikään enää jatku ennallaan. Saatan nyt sortua totaaliseen angstiin, mutta jotenkin tuntuu tyylikkäämmältä ajatella asia näin, kuin etsiä siitä tyynnyttäviä asianhaaroja. Call me stupid, call me weird. Tykkään tehdä asiat välillä vaikeimman kautta. ;)
Into on pienenä pulppuilevana lähteenä mieleni pohjalla, josta se muistuttaa aina silloin tällöin olemassaolostaan. Tulee syksy, tulee kaikkea uutta. Asiat muuttuvat, ja muutosprosessissa ne saa ohjattua muuttumaan aina vain parempaan päin. Fuksit intoilevat sisäänpääsystään ja me muut ohjailemme innolla fukseja eteenpäin rappio..krhöm siis kaidalle tielle.
Epätoivo. Eipä siitä voi paljoa sanoa. Se valtaa minut aina silloin tällöin, kun näen, ettei asioiden eteen voi enää tehdä kaikkien todennäköisyyksien mukaan mitään. Epätoivoni on realistista sorttia, joten kylmiä faktoja vaan pöytään, toivo lakaistaan maton alle. Nämä ovat heikkoja hetkiäni, jolloin en oikeastaan ole oma itseni, vaan joku mörkö valtaa minut ja syö minua sisältä. Tällä hetkellä elämässäni on yksi merkitsevä, selvittämätön asia, jonka saan tämän viikon aikana selvitettyä. Siihen asti taidan olla oma epäitseni (=zombiliina) ja epätoivon valtaama.

Asiat siis muuttuvat. Minä muutun, ympäristö muuttuu, vuodenaika vaihtuu. Pitäisi ajatella muutosta voimavarana, hyvänä asiana, ja pyrinkin siihen. Asioiden näkeminen hyvässä valossa on yksi minun kyvyistäni; kaikesta löytyy aina jotain hyvää, yleensä enemmän kuin voidaan kuvitellakaan. Kaikille tilanteille voi nauraa, vaikka kuinka itkettäisi. Naura ja itke sitten samalla, sekin on parempi kuin pelkkä itku. Epätoivolle ei saisi antaa valtaa, sen saa selätettyä kun vaan jaksaa ja uskaltaa toimia. Tämä toimikoon rohkaisupuheena ei vain itselleni, vaan myös toisille epätoivon kalvamille tovereille.
Taistoon, siskot! (-Saana Reunanen-Pusula, KuoLon speksi ’09)