Lapsellista!

Kummallista.

Lapset tuntuvat pitävän minusta.

Minäkin pidän lapsista, mutta niin pitävät monet muutkin. Silti syntymäpäiväjuhlilla tai tuttavaperheen luona kyläillessä tuntuu, että juuri minut vedetään aina mukaan leikkeihin, tai syliini istutaan, kun halutaan läheisyyttä. Leikin kilpajuoksua ja piilosta, kutittelen ja naureskelen, kerron tarinoita ja uusia asioita lapsen mietittäväksi. Heittäydyn aivan lapselliseksi - tietyiltä osin. Samalla luonteeni tuntuu rauhoittuvan ja kärsivällisyyteni kasvaa ainakin viidellä metrillä.

Vannotin itselleni aina, ettei minusta tule koskaan aikuista. Sellaista tylsää, ikävystyttävää pingottajaa, joka ei ikinä leiki tai pidä hauskaa. (Välihuomautus: tätä kutsutaan myös Peter Pan-syndroomaksi, mutta sitä minulla ei ole) Olen samalla kertaa sekä pettynyt että tyytyväinen itseeni huomatessani, että minusta on tullut lähes aikuinen, mutta kuitenkin olen onnistunut pitämään mielessäni leikin tärkeyden. Saatan kiipeillä puissa, jos siltä tuntuu (ehken nyt keskellä kaupunkia), ja spontaanit seikkailut vetävät minua puoleensa kuin magneetti (varsinkin silloin, kun pitäisi tehdä jotain tärkeämpää).

Ehken ole vielä täysin aikuinen - enkä olekaan. Minusta ei tunnu aikuiselta. Salaa toivon, ettei ikinä sitä tunnetta tulekaan. Lapset ovat aitoja, lapsellisuus on aitoutta. Aikuisten maailma on monimutkainen ja täynnä raskaita salaisuuksia ja velvollisuuksia. Ripaus lapsenomaisuutta jokaiseen aikuiseen keventäisi takuulla arkea kuin arkea. Riko siis rutiineja ja tee velvollisuuksista seikkailuita! Älä imuroi, vaan miekkaile imurilla hurjia pölypeikkoja vastaan!

Kokeile jälleen niitä asioita, joita lapsena rakastit. Ole luova kuin lapsi, sillä luovuus antaa voimaa elää aikuisten maailmassa. Lapsellista, mutta totta.