Luin viikko sitten Duodecimin teemanumeroa Onnellisuus on rakkautta, ja mieleeni jäi vahvasti leima eräästä runosta. Kyseinen runo merkitsi minulle yksinäisiä, moninaisia ajatuksiamme ja tunteitamme, joiden taakka aina silloin tällöin jähmettää meidät paikoillemme. Jos joku juuri tuollaisella hetkellä yllättää meidät ja kysyy: "Mitä juuri ajattelit", täytyy kysyjälle vain kohauttaa harteitaan ja todeta: "En mitään." Tuona hetkenä ajattelemme ja tunnemme valtavasti asioita kokonaisvaltaisesti, mutta emme osaa pukea hitustakaan siitä sanoiksi.
Seuraavana kyseinen runo. Olkaa hyvät, ja esittäkää siitä myös omia mielikuvianne minun tulkintani rinnalle.
Vaimoni.
Minullakin on niitä kaksi.
Toisen näen profiilista,
toisen fasadin suunnalta.
Fasadivaimo on avoin, naurava tai väsynyt
tai huolestunut
Profiilivaimo sulkeutunut,
herkempi,
etäisempi. Hänet näen pikemminkin sattumalta
jostain kulmasta
jossakin hiljaisuudessa.
Fasadivaimo on ystäväni: riitelemme silloin tällöin,
nauramme yhdessä - niin, en tiedä, olenko jo maininnut,
itse asiassa me olemme naimisissa keskenämme.
Profiilivaimoa rakastan salaa.
Hän on niin hiljainen, niin surumielinen ja hellä,
ehkä yksinäinen.
Häneen tutustuisin mielelläni joskus.
(Lasse Nummi)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti