Haluaisin muuttaa pois keskustasta. Pois kaupungin hälinästä, asfalttiviidakosta, korkeiden talojen varjosta kaupungin ulkopuolelle, jossa on ruoho vihreämpää ja ihmiset iloisempia, järvestä saa onkia omat kalansa, keksiä omat kalavaleensa, ja sienimetsä karhuperheineen alkaa heti oman pihan reunasta. Kotina suloinen, pieni mummonmökki (rintamamiestalo kuivan korrektisti ilmaistuna) rantasaunalla ja puuliiterillä.
Vielä toistaiseksi joudun tyytymään tästä haaveilemiseen.
Unettomina iltoina mukavia ajatuksia miettiessäni olen jo sisustanut mökin valmiiksi, suunnitellut pihapiirin kauniiksi ja kehittänyt mielikuvasta kokonaisen pienen unimaailman naapureineen ja ihmissuhteineen. Unen tulon viivästyminen ei haittaa, kun pääsee seikkailemaan omaan pieneen maailmaansa, joka on olemassa vain minua varten.
Mitä tulevaisuus oikeasti tuo tullessaan: kaupunkia, maaseutua, kotimaata tai ulkomaata, sitä en voi enkä haluakaan tietää. Asun omassa, kauniissa yksiössäni mukavassa kaupungissa sen hyvien puolien parissa lähellä ystäviä ja sairaalaa (lue: koulua). Omakoti- ja pihatyöhimojen tullen käyn tekemässä niitä vanhempieni luona tai talkoilemassa ystävien mökeillä. Yksi asia kuitenkin on varmaa: en ymmärrä kaupunki-ihmisiä, enkä tule ikinä ymmärtämäänkään. Maailma kaupunkien ulkopuolella on minua varten. Maaseudun rauha kutsuu; tulevaisuus on vain kiinni siitä, vastaanko siihen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti