Pitkäaikainen lukuprojekti saapui vihdoin päätökseen. Gabriel García Márquezin kirja Sadan vuoden yksinäisyys, jota luin suunnilleen sata päivää (tai ainakin se tuntui siltä), oli lukukokemuksena yhtä sekopäinen kuin minäkin, onnistuen kuitenkin pitämään punaisen langan tiukasti hallinnassaan koko tarinan ajan (kuten minäkin). Kirjassa sekoittui erikoisella tavalla historia ja fiktio saaden paikoitellen jopa fantasiamaisia piirteitä. Henkilöhahmot olivat taitavasti ja yksityiskohtaisesti kuvattuja, eikä juuri mikään asia kirjassa jäänyt pinnalliseksi, vaikka sitä käsiteltiin hyvinkin lyhyesti.
Nopeatempoisesta kerronnastaan huolimatta - kirjan 420 sivun aikana kului arviolta 150 vuotta - kyllästyin välillä kirjaan. Mistä syystä? Kenties se toisti itseään, mutta niin kirja itsekin kertoi. Buendian suvussa sukupolvet vaihtuivat, sivulliset toivat perimäänsä välistä mukaan, mutta Buendian koitokset kulkivat kehää pojalta pojalle lähes aina henkilön nimeä mukaillen. Aurelianojen ja Jose Arcadioiden tulevaisuus oli kirjaimellisesti kirjoitettu jo ennen heidän ristimishetkeään.
Nobelin palkinto annettiin vuonna 1982 Garcíalle "for his novels and short stories, in which the fantastic and the realistic are combined in a richly composed world of imagination, reflecting a continent's life and conflicts".
Seuraavana vuorossa Nobel-palkintojen ulkopuolista kirjallisuutta tenttilukemiston ohella (tänä syksynä meillä on kaiken kaikkiaan kuusi tenttiä), joten tämän projektin suorittaminen saa jäädä taka-alalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti