Elämä on aikajana, elämä on kehä. Tämä elämä on ainoamme, silti elämme useita eri elämiä. Elämällä on jokin tarkoitus, tai ehkä ei olekaan. Elämä on tässä ja nyt. Elämä on tulevaisuus.
Rajoitetaan vähän! Edellinen vaikuttaa niin sekavalta, että tyydyn tuumaamaan: elämä on.
Monella rintamalla on tapahtunut asioita, jotka ovat vieneet minua eteenpäin olevaisessa elämässäni, takapakkia on saanut ainoastaan kuntoni. Sekään ei liene ihmeellistä, kun mietin viimeistä kuutta kuukautta. Tai vuotta tai paria. Olen ollut kovilla, huomaan sen nyt. Aikaisemmin kerroin uteliaille lääkiksen olevan niin rankkaa, kuin siitä itse tekee, mutta nyt mieleni on muuttunut: lääkis on rankkaa, mikäli haluaa elämäänsä muutakin sisältöä, kuin opiskelun. Jo viime talvena totesin eräässä sisätautiopetuksessa, kuinka hienoa olisi, jos pääsisi vuodeksi pakkohoitoon vanhanajan keuhkoparantolaan – kokonainen vuosi pakkolomaa! Se ei kuitenkaan nykypäivänä ole mahdollista, kiitos tehokkaiden hoitomuotojen. Vain mielenterveyden puolella saa pakkohoitoja, mutta siihen tuskin kukaan haluaa vapaaehtoisesti.
Ajankohtaisena aiheena tällä kertaa on elämänmuutos. Juuri muutokset vievät elämää eteenpäin. Askeleita toisensa jälkeen, kunnes otamme viimeisenkin askeleen. Viime aikoina ottamani askeleet ovat tuoneet minulle mukanaan paljon iloa ja onnea - ja myös vastuuta. Olen joutunut miettimään muutakin kun omia menojani, tekemisiäni ja sanomisiani. Toki on tärkeää, etten uhraa itseäni pois kokonaan enkä hukkaa itseäni. Opin jatkuvasti paremmin olemaan minä tässä muuttuneessa arjessa, enkä usko näiden sopeutumiskeinojen koskaan katoavan. Olen oppinut, että sopeutuminen, uuden oppiminen tai jostain luopuminen ei tarkoita muuttumista, ellet itse koe sen olevan sitä.
Muutos on kuitenkin elimistölle rasite ja aiheuttaa elimistössä stressitilan. Positiivisena koetaan lyhytaikainen stressi, sillä se antaa hetkeksi lisää potkua arkeen. Pitkäaikaisempana stressi uuvuttaa ja johtaa jopa masennukseen. Sama voi tapahtua myös silloin, jos lievän, kroonisen stressin päälle sattuu suuri elämänmuutos. Jokainen haluaisi elämänsä vievän eteenpäin, mutta kun jaksaminen vaikeutuu, olisi usein tärkeää osata ottaa askel taaksepäin, rentoutua ja odottaa parempaa jaksamista. Juuri tämä vaihe minulla on meneillään: opettelen ottamaan rennosti, nojaamaan myös taaksepäin, etten menisi jatkuvasti tukka putkella eteenpäin ajattelematta omaa jaksamistani. Elämässäni on tapahtunut suuri, toivottavasti loppuelämäni mittainen muutos, ja vaikka ottaisin askeleen taaksepäin, on katseeni silti eteenpäin.
Hyvä elämä.
P.S. Sain luettua Toni Morrisonin kirjan Minun kansani, minun rakkaani. Kirja kertoi Yhdysvaltojen neekeriorjien elämästä sisällissodan jälkeen. Itsekin tummaihoinen Morrison palkittiin Nobelin kirjallisuuden palkinnolla vuonna 1993 "for novels characterized by visionary force and poetic import, and which give life to an essential aspect of American reality". Alan nähdä entistä pidemmälle vaaleanpunaisen kuplani ulkopuolelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti