Unohdettu kirjailija

Sunnuntain (26.2.) Hesarissa oli sivun kokoinen juttu kirjailija Kurt Vonnegutista. (seuraa nostalginen hetki) Vonnegut päätyi vuosia sitten aivan sattumalta käsiini, kun valitsin umpimähkään lukion äidinkielen pakollisesta kirjalistasta Vonnegutin kirjan Teurastamo n:o 5 – eli lasten ristiretki. Kirjan nimi kai kuulosti mielenkiintoiselta, ja halusin katsoa, mitä kirjalla on minulle annettavanaan. (ja-sanan eteen tulee tässä virkkeessä pilkku, sillä substantiivi vaihtuu lauseiden välillä)

Teurastamo n:o 5 ei ollutkaan mitä tahansa soopaa, vaan aidosti ja oikeasti hyvä kirja. En muista tarinan kulusta kuin sen, että se sijoittuu Dresdenin pommitukseen toisen maailmansodan aikana. Muistan kuitenkin kirjan tunnelman kuin eilisen - se on yhä käsin kosketeltava. Olen lukenut monia Vonnegutin kirjoja, mutta vain Teurastamo n:o 5 on saanut minussa aikaan voimallisen tunneperäisen reaktion. Myönnettäköön, etten ole tässä suhteessa aivan stereotyyppinen naisihminen, sillä pidän myös sotaelokuvista (minisarja Taistelutoverit on laatutavaraa!) ja lähtökohtani kirjan lukemiseen oli kenties keskiverto lukiolaistyttöä parempi. Oli miten oli, suosittelen kirjaa hyvin lämpimästi, kuten Vonnegutia kirjailijana muutenkin. Aloittakaa silti tästä kirjasta.

Kurt Vonnegut kirjoittaa taidokasta satiiria, ja Hesarin artikkelissakin häntä siteerataan ”pirulliseksi humoristiksi” ja ”filosofisten vitsien kirjoittajaksi”. Muut lukemani kirjat ovat paikoin olleet jopa sekopäisiä. Muistan erään kirjan kohtauksen, jossa päähenkilönä olevaa toimistotyöntekijää kiusaa työpaikallaan kärpäsparvi, ja hermonsa menettäneenä hän pestaa joukon ihmisiä tappamaan kärpäset puolestaan. Yksi tappometodi oli astia täynnä saippuavettä: viedään astia hitaasti lähellä katossa majailevaa kärpästä, ja kun kärpänen tajuaa uhkan lähestyvän ja lähtee lentoon, se lentomekaniikkansa takia tiputtautuu ensin alaspäin, jumittuu saippuavaahtoon ja hukkuu lopulta saippuaveteen. Että sellaista.

Sain juuri luettua Nobel-projektin ulkopuolisen kirjan, nimittäin Jean M. Untinen-Auelin viimeisimmän Maan lapset-sarjan kirjan. Huhhuh. Yli 800 sivua pitkitettyä tarinankerrontaa. Oikeastaan vasta viimeinen neljännes kirjasta oli samaa jännittävän mukaansatempaavaa Auelia kuin sarjan aiemmat kirjat, mutta tulipahan luettua.

Ja nyt hiihtoladulle!