Onpa haikeaa. Kesä loppuu, syksy tulee, kaikki muuttuu.
Tämä kesä oli minulle kuin toinen maailma, johon pääsin hetkeksi pakoon jotain, öööm, jota minun piti paeta. Mitä se sitten oli? Arkea? Ei, viime vuonna ei ehtinyt sellaista muodostumaan. Ystäviäni? Miksi minä heitä haluaisin paeta, ei suinkaan! Pakokeinona tämä kesä on kuitenkin toiminut täydellisesti – olen saanut nollattua täysillä viime vuoden tapahtumat ja rentouduttua niin kokonaisvaltaisesti, etten ikinä ennen ole kokenut vastaavaa. Ehkä sen takia juuri pakeninkin. Pakenin stressiä ja velvollisuuksia, joita minulla Kuopiossa ollessa on vaikka muille jakaa.
Ensi maanantaina alkaa koulu, ja päällimmäisinä tunteina ovat haikeus, into ja epätoivo. Haikeus tulee siitä, kun tietää tämän pakoretken olevan päätöksessään. Syksy puskee päälle muutoksineen, eikä mikään enää jatku ennallaan. Saatan nyt sortua totaaliseen angstiin, mutta jotenkin tuntuu tyylikkäämmältä ajatella asia näin, kuin etsiä siitä tyynnyttäviä asianhaaroja. Call me stupid, call me weird. Tykkään tehdä asiat välillä vaikeimman kautta. ;)
Into on pienenä pulppuilevana lähteenä mieleni pohjalla, josta se muistuttaa aina silloin tällöin olemassaolostaan. Tulee syksy, tulee kaikkea uutta. Asiat muuttuvat, ja muutosprosessissa ne saa ohjattua muuttumaan aina vain parempaan päin. Fuksit intoilevat sisäänpääsystään ja me muut ohjailemme innolla fukseja eteenpäin rappio..krhöm siis kaidalle tielle.
Epätoivo. Eipä siitä voi paljoa sanoa. Se valtaa minut aina silloin tällöin, kun näen, ettei asioiden eteen voi enää tehdä kaikkien todennäköisyyksien mukaan mitään. Epätoivoni on realistista sorttia, joten kylmiä faktoja vaan pöytään, toivo lakaistaan maton alle. Nämä ovat heikkoja hetkiäni, jolloin en oikeastaan ole oma itseni, vaan joku mörkö valtaa minut ja syö minua sisältä. Tällä hetkellä elämässäni on yksi merkitsevä, selvittämätön asia, jonka saan tämän viikon aikana selvitettyä. Siihen asti taidan olla oma epäitseni (=zombiliina) ja epätoivon valtaama.
Asiat siis muuttuvat. Minä muutun, ympäristö muuttuu, vuodenaika vaihtuu. Pitäisi ajatella muutosta voimavarana, hyvänä asiana, ja pyrinkin siihen. Asioiden näkeminen hyvässä valossa on yksi minun kyvyistäni; kaikesta löytyy aina jotain hyvää, yleensä enemmän kuin voidaan kuvitellakaan. Kaikille tilanteille voi nauraa, vaikka kuinka itkettäisi. Naura ja itke sitten samalla, sekin on parempi kuin pelkkä itku. Epätoivolle ei saisi antaa valtaa, sen saa selätettyä kun vaan jaksaa ja uskaltaa toimia. Tämä toimikoon rohkaisupuheena ei vain itselleni, vaan myös toisille epätoivon kalvamille tovereille.
Taistoon, siskot! (-Saana Reunanen-Pusula, KuoLon speksi ’09)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti