Luin viikko sitten Duodecimin teemanumeroa Onnellisuus on rakkautta, ja mieleeni jäi vahvasti leima eräästä runosta. Kyseinen runo merkitsi minulle yksinäisiä, moninaisia ajatuksiamme ja tunteitamme, joiden taakka aina silloin tällöin jähmettää meidät paikoillemme. Jos joku juuri tuollaisella hetkellä yllättää meidät ja kysyy: "Mitä juuri ajattelit", täytyy kysyjälle vain kohauttaa harteitaan ja todeta: "En mitään." Tuona hetkenä ajattelemme ja tunnemme valtavasti asioita kokonaisvaltaisesti, mutta emme osaa pukea hitustakaan siitä sanoiksi.
Seuraavana kyseinen runo. Olkaa hyvät, ja esittäkää siitä myös omia mielikuvianne minun tulkintani rinnalle.
Vaimoni.
Minullakin on niitä kaksi.
Toisen näen profiilista,
toisen fasadin suunnalta.
Fasadivaimo on avoin, naurava tai väsynyt
tai huolestunut
Profiilivaimo sulkeutunut,
herkempi,
etäisempi. Hänet näen pikemminkin sattumalta
jostain kulmasta
jossakin hiljaisuudessa.
Fasadivaimo on ystäväni: riitelemme silloin tällöin,
nauramme yhdessä - niin, en tiedä, olenko jo maininnut,
itse asiassa me olemme naimisissa keskenämme.
Profiilivaimoa rakastan salaa.
Hän on niin hiljainen, niin surumielinen ja hellä,
ehkä yksinäinen.
Häneen tutustuisin mielelläni joskus.
(Lasse Nummi)
lauantai 18. joulukuuta 2010
sunnuntai 28. marraskuuta 2010
Opiskelu on elämäntapa
On kulunut ihan liian pitkä aika siitä, kun viimeksi kirjoitin blogiini. Tekstini vaativat aina jonkinlaisen kimmokkeen, eikä inspiraatio tule väkipakolla. Tänä syksynä opiskelu on verottanut minua niin rankasti, että luovuus tuntuu kadonneen kuin kivi meren hautaan. Pian saan taas tilaa hengittää, sillä tämän vuoden viimeinen tentti häämöttää vain muutaman päivän päässä. Jälleen joulu tuo tullessaan tilaisuuden rauhoittumiseen kiireen keskellä! Tähän hetkeen sopii paremmin kuin hyvin kuunnella talven ensimmäinen joululaulu, joksi kiistatta valitsin Jean Sibeliuksen sävellyksen On hanget korkeat nietokset.
Tiesin jo etukäteen, että kolmas vuosi lääkiksessä tulisi olemaan kiireisin ja rankin kaikista ja varauduin siihen jo kesän puolella ajatuksella siitä, että en ehtisi paljoa urheilemaan tai näkemään ystäviä tai perhettä. Olisin lähestulkoon naimisssa KYSin ja koulukirjojen kanssa. En kuitenkaan osannut varautua kaikkeen, sillä opiskelun rankkuus on jo pari kertaa päässyt yllättämään minut täysin. Tänä syksynä minua ei ole ollut vaikea saada itkemään, ja kun se on tapahtunut, on se tullut sydämen pohjasta ja koko maailma on kaatunut päälle. Stressiä sellaisena, kun olen sen aikaisemmin kokenut, ei tänä syksynä ole paljoa näkynyt, mutta yksistään stressi ei tekisikään koulua näin rankaksi. Syynä on vapaa-ajan, oman, juuri minulle pyhitetyn ajan vähyys ja rentoutumisen mahdottomuus. Kukapa voisi rentoutua, jos tietäisi, että tavallisen 7-8 tunnin koulupäivän lisäksi pitäisi vielä suorittaa vuoden aikana miltei 150 tuntia omatoimista työtä: päivystyksiä, klinikoiden toiminnan seuraamista ja 24 potilaan tutkimista raportteineen. Kun vielä tentitkään eivät ole mihinkään kadonneet.
Joulukuusta suurimman osan tulen olemaan töissä, mutta se ei minua rasita. Töillä on selkeä, säännöllinen rytmi ja niiden loppumisajankohdan tietää täsmälleen, jolloin kaikki on hallinnassa ja myös vapaa-ajan hallinta on helpompaa. Töitä ei tarvitse ottaa myöskään kotiin. Opiskelu, sen sijaan... Motivaatio pitää olla korkealla, jotta opiskelun siivellä pysyy kiinni. Se vaatii kaiken aikasi, minkä vain uskallat sille antaa. Se on jatkuvasti ajatuksissasi, halusit tai et. Opiskelu määrää elämänrytmisi, antaa sinun odottaa itseään, vaatii ja käskee, eikä kerro etukäteen kaikkea, mitä tuleman pitää. Se määrää syömisesi, harrastuksesi, unesi, koko elämäsi tahdin, joka saattaa hyvinkin olla liian kova sinulle.
Opiskelu ei ole vain opiskelua, se on elämäntapa.
Onneksi vain väliaikainen.
Tiesin jo etukäteen, että kolmas vuosi lääkiksessä tulisi olemaan kiireisin ja rankin kaikista ja varauduin siihen jo kesän puolella ajatuksella siitä, että en ehtisi paljoa urheilemaan tai näkemään ystäviä tai perhettä. Olisin lähestulkoon naimisssa KYSin ja koulukirjojen kanssa. En kuitenkaan osannut varautua kaikkeen, sillä opiskelun rankkuus on jo pari kertaa päässyt yllättämään minut täysin. Tänä syksynä minua ei ole ollut vaikea saada itkemään, ja kun se on tapahtunut, on se tullut sydämen pohjasta ja koko maailma on kaatunut päälle. Stressiä sellaisena, kun olen sen aikaisemmin kokenut, ei tänä syksynä ole paljoa näkynyt, mutta yksistään stressi ei tekisikään koulua näin rankaksi. Syynä on vapaa-ajan, oman, juuri minulle pyhitetyn ajan vähyys ja rentoutumisen mahdottomuus. Kukapa voisi rentoutua, jos tietäisi, että tavallisen 7-8 tunnin koulupäivän lisäksi pitäisi vielä suorittaa vuoden aikana miltei 150 tuntia omatoimista työtä: päivystyksiä, klinikoiden toiminnan seuraamista ja 24 potilaan tutkimista raportteineen. Kun vielä tentitkään eivät ole mihinkään kadonneet.
Joulukuusta suurimman osan tulen olemaan töissä, mutta se ei minua rasita. Töillä on selkeä, säännöllinen rytmi ja niiden loppumisajankohdan tietää täsmälleen, jolloin kaikki on hallinnassa ja myös vapaa-ajan hallinta on helpompaa. Töitä ei tarvitse ottaa myöskään kotiin. Opiskelu, sen sijaan... Motivaatio pitää olla korkealla, jotta opiskelun siivellä pysyy kiinni. Se vaatii kaiken aikasi, minkä vain uskallat sille antaa. Se on jatkuvasti ajatuksissasi, halusit tai et. Opiskelu määrää elämänrytmisi, antaa sinun odottaa itseään, vaatii ja käskee, eikä kerro etukäteen kaikkea, mitä tuleman pitää. Se määrää syömisesi, harrastuksesi, unesi, koko elämäsi tahdin, joka saattaa hyvinkin olla liian kova sinulle.
Opiskelu ei ole vain opiskelua, se on elämäntapa.
Onneksi vain väliaikainen.
sunnuntai 1. elokuuta 2010
Ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin
Ettei minua syyttä suotta luokiteltaisi täysin Ruotsi-vastaiseksi ihmiseksi, aion nyt sanoa muutamia tekemiäni positiivisia huomioita rakkaasta länsinaapuristamme.
1. Elintarvikkeet.
Vieraassa maassa on aina pakko päästä seikkailulle paikalliseen ruokakauppaan nähdäkseen, mitä kaikkia kummallisuuksia sieltä löytyykään. Ruotsalaisten ruokakauppojen hyllyjen täytteenä on suurimmaksi osaksi samanlaista tavaraa kuin koto-Suomessakin, mutta muutamia erikoisuuksiakin löytyy – ykkösenä tietenkin erilaiset karkkipussit ja irtojäätelöt! Ruotsalaiset taitavat myös olla oikeita ujoja piimiä, sillä piimää ei löydy vain perinteisenä hapanmaitojuomana, vaan myös makupiiminä. Miltäs kuulostaisi mansikan, mustikan tai vaikka passionhedelmän makuinen piimä? Piimän käyttö ei täällä rajoitu vain juomiseen, vaan maan tapoihin kuuluu käyttää sitä jogurtin korvikkeena mm. murojen tai myslin kanssa. How odd could it get?
2. Bussit.
Ne ovat hybridejä ja käyvät sähköllä ja biopolttoaineella. Kaupunkilaiset saavat siis nauttia raikkaasta kaupunki-ilmasta ilman bussien ulos töräyttämiä pakokaasukäryjä! Sivuseikkana kerrottakoon, että vuonna 1957 kaupungin päättäjät kokivat hyväksi lopettaa raitiovaunuliikenteen sen toimiessa ikävänä esteenä henkilöautoilun lisääntymiselle. Päättäjien nenät ovat tainneet herkistyä vuosien saatossa kovin, sillä Tukholmassa on 1.7.2007 lähtien ollut käytössä ruuhkavero, jolla taas yritetään rajoittaa henkilöautoilun määrää pääkaupungin alueella. Bussien lisäksi onneksi Tunnelbanakin toimii saasteetta ja on poissa päättäjien silmistä ja mielistä, kerran raitiovaunujen kanssa ei kehdata enää sähellellä.
3. Vesihanat.
Jotkut niistä ovat vallan ihastuttavia insinöörien luomuksia! Tarkoitan, että niissä on pari mukavaa jippoa: kun hanan nostaa täydelle teholle, ei se syökse vettä kuin painepesuri, vaan on mukavan maltillinen – mutta alas! jos nostat hanaa vielä hieman ylös, niin painepesuri-moodi aktivoituu. Hanaa täytyy pitää kädellä (tai vaikka jalalla, jos saat siitä enemmän iloa irti) tässä asennossa, muutoin se antaa veden valua kohtuullisen säästeliäästi. Ja mikä hauskinta, jos päästät äkkiä irti hanasta sen ollessa turboasennossa, se sulkee itse itsensä. Sinun ei siis tarvitse painaa hanaa kiinni, vaan se tekee sen puolestasi!
4. Lukot.
Muistathan mummolan vessanoven? Sen sai lukkoon kääntämällä kahvan ylös. Pienenä se oli ilahduttava tapa lukita ovi! No, Ruotsissa suurin osa vessanovista on edelleen sellaisia. Suurin osa ulko-ovistakin on auttamattoman vanhanaikaisia ja epäkäytännöllisiä, sillä joudut sekä avaamaan ne avaimella että lukitsemaan ne avaimella. Joka ikinen kerta, kun astut ulos ovesta, täytyy sinun kaivaa jo laukkuun laittamasi avain uudestaan esille, että saat typerän ovesi lukkoon. Ne eivät todellakaan toimi kuin Abloy! Se siitä edistyneisyydestä.
5. ...
Joudun ikäväkseni toteamaan, että olen täysin kykenemätön puristamaan aivopoimujeni syövereistä enempää kehuja Ruotsin hyväksi, ja jälleen kerran taisin onnistua nollaamaan antamani kehut heti kättelyssä. Heitän siis pelihousuni nurkkaan ja myönnän, ettei minusta taida saada Ruotsi-myönteistä tehtyä, ei edes suolasillitynnyrissä uittamalla.
1. Elintarvikkeet.
Vieraassa maassa on aina pakko päästä seikkailulle paikalliseen ruokakauppaan nähdäkseen, mitä kaikkia kummallisuuksia sieltä löytyykään. Ruotsalaisten ruokakauppojen hyllyjen täytteenä on suurimmaksi osaksi samanlaista tavaraa kuin koto-Suomessakin, mutta muutamia erikoisuuksiakin löytyy – ykkösenä tietenkin erilaiset karkkipussit ja irtojäätelöt! Ruotsalaiset taitavat myös olla oikeita ujoja piimiä, sillä piimää ei löydy vain perinteisenä hapanmaitojuomana, vaan myös makupiiminä. Miltäs kuulostaisi mansikan, mustikan tai vaikka passionhedelmän makuinen piimä? Piimän käyttö ei täällä rajoitu vain juomiseen, vaan maan tapoihin kuuluu käyttää sitä jogurtin korvikkeena mm. murojen tai myslin kanssa. How odd could it get?
2. Bussit.
Ne ovat hybridejä ja käyvät sähköllä ja biopolttoaineella. Kaupunkilaiset saavat siis nauttia raikkaasta kaupunki-ilmasta ilman bussien ulos töräyttämiä pakokaasukäryjä! Sivuseikkana kerrottakoon, että vuonna 1957 kaupungin päättäjät kokivat hyväksi lopettaa raitiovaunuliikenteen sen toimiessa ikävänä esteenä henkilöautoilun lisääntymiselle. Päättäjien nenät ovat tainneet herkistyä vuosien saatossa kovin, sillä Tukholmassa on 1.7.2007 lähtien ollut käytössä ruuhkavero, jolla taas yritetään rajoittaa henkilöautoilun määrää pääkaupungin alueella. Bussien lisäksi onneksi Tunnelbanakin toimii saasteetta ja on poissa päättäjien silmistä ja mielistä, kerran raitiovaunujen kanssa ei kehdata enää sähellellä.
3. Vesihanat.
Jotkut niistä ovat vallan ihastuttavia insinöörien luomuksia! Tarkoitan, että niissä on pari mukavaa jippoa: kun hanan nostaa täydelle teholle, ei se syökse vettä kuin painepesuri, vaan on mukavan maltillinen – mutta alas! jos nostat hanaa vielä hieman ylös, niin painepesuri-moodi aktivoituu. Hanaa täytyy pitää kädellä (tai vaikka jalalla, jos saat siitä enemmän iloa irti) tässä asennossa, muutoin se antaa veden valua kohtuullisen säästeliäästi. Ja mikä hauskinta, jos päästät äkkiä irti hanasta sen ollessa turboasennossa, se sulkee itse itsensä. Sinun ei siis tarvitse painaa hanaa kiinni, vaan se tekee sen puolestasi!
4. Lukot.
Muistathan mummolan vessanoven? Sen sai lukkoon kääntämällä kahvan ylös. Pienenä se oli ilahduttava tapa lukita ovi! No, Ruotsissa suurin osa vessanovista on edelleen sellaisia. Suurin osa ulko-ovistakin on auttamattoman vanhanaikaisia ja epäkäytännöllisiä, sillä joudut sekä avaamaan ne avaimella että lukitsemaan ne avaimella. Joka ikinen kerta, kun astut ulos ovesta, täytyy sinun kaivaa jo laukkuun laittamasi avain uudestaan esille, että saat typerän ovesi lukkoon. Ne eivät todellakaan toimi kuin Abloy! Se siitä edistyneisyydestä.
5. ...
Joudun ikäväkseni toteamaan, että olen täysin kykenemätön puristamaan aivopoimujeni syövereistä enempää kehuja Ruotsin hyväksi, ja jälleen kerran taisin onnistua nollaamaan antamani kehut heti kättelyssä. Heitän siis pelihousuni nurkkaan ja myönnän, ettei minusta taida saada Ruotsi-myönteistä tehtyä, ei edes suolasillitynnyrissä uittamalla.
lauantai 24. heinäkuuta 2010
Impressionismia
Sateen ropina ikkunalasia vasten, puiden tasainen humina. Muutoin täysi hiljaisuus. Sadepisaroiden ja märän nurmen tuoksu kutittelevat nenääsi.
Vesinorot juoksevat pitkin mustaa asfalttia matkalla ei mihinkään. Pienet sammakot loikkivat onnellisina mustien virtojen ylitse. Otat loikkijan käteesi, se kutittelee sopivasti, ja jatkat kulkemista veden pursuessa joka askeleella varpaidesi välistä. Sekin kutittelee.
Hämärä, autuas harmaus vallitsee kaikkialla pilviverhon levittäessä helmansa yllemme yrittäen saada meidät unohtamaan maailman käsittämättömän avaruuden.
Oi, kesäsade. Liian usein huomaa kaivanneensa jotakin vasta silloin, kun se osuu jälleen kohdalle.
Vesinorot juoksevat pitkin mustaa asfalttia matkalla ei mihinkään. Pienet sammakot loikkivat onnellisina mustien virtojen ylitse. Otat loikkijan käteesi, se kutittelee sopivasti, ja jatkat kulkemista veden pursuessa joka askeleella varpaidesi välistä. Sekin kutittelee.
Hämärä, autuas harmaus vallitsee kaikkialla pilviverhon levittäessä helmansa yllemme yrittäen saada meidät unohtamaan maailman käsittämättömän avaruuden.
Oi, kesäsade. Liian usein huomaa kaivanneensa jotakin vasta silloin, kun se osuu jälleen kohdalle.
torstai 15. heinäkuuta 2010
Mythbusters: ruotsalaiset
Olen asunut jo yli kuukauden Tukholmassa ja tarkkaillut Ruotsalaista elämänmenoa avoimin silmin. Myönnän olleeni aikaisemmin hyvin ennakkoluuloinen, kenties jopa vihamielinen asenteessani Ruotsia ja ruotsalaisia kohtaan, mutta tänne tullessani päätin raivata pöydän tyhjäksi – ainakin niin tyhjäksi kuin vain kykenin - ja antaa länsinaapurillemme uuden mahdollisuuden. Minusta on aina ollut hauskaa vertailla eri maiden ja eri kansallisuuksien välisiä eroja ja selvittää niiden suurimmat poikkeavuudet meihin suomalaisiin verrattuna, ja kuten arvata saattaa, olen poiminut näitä hienoisia (ja karkeampiakin) eroja kuin paraskin huippuunsa viritetty vastaanotin.
Erotusdiagnostiikkani kulmakivenä ovat luonnollisesti ihmiset, tai siis ruotsalaiset, joita olen kritisoinut päästä varpaisiin. Ensimmäinen huomioni: järkyttävän ruskettuneita kaikki! Kesäkuu ei ollut kunnolla ehtinyt edes alkaa ja kaikki näyttivät siltä kuin olisivat tulleet juuri takaisin kahden viikon Kanarian matkalta. Varsinkin nuoret näyttävät niin hyvin grillatuilta, että johtopäätöksenä voin todeta heidän lomailevan koko kesän. Och pappa betalar. Huomionarvoista on myös vanhempien, ruskettuneiden naisten ryppyisyys. He ovat eläviä esimerkkejä auringon vahingoittavasta vaikutuksesta ihoon jatkuvan altistuksen aiheuttamana. Suomalaisnaiset siloposki-maitonaamoineen näyttävät oikeilta luonnonlapsilta näihin rusinoihin verrattuna.
Jo ennen matkaa minulle sanottiin, että ruotsalaiset ovat ystävällisempiä kuin suomalaiset. En välttämättä kuitenkaan allekirjoita tätä, vaan totean, että ruotsalaiset ovat avoimempia vieraita ihmisiä kohtaan kuin suomalaiset, ja on heillä myös hymy hieman herkemmässä. Niin syvällisesti en ruotsalaisiin ole vielä päässyt tutustumaan, että kokonaislaatuista ystävällisyyttä osaisin sen kummemmin arvioida, joten vedän kotiinpäin sanomalla: suomalaiset kenties lämpiävät hitaasti, mutta lämmettyään eivät taatusti jätä kylmäksi.
Ruotsalaista työmoraalia olen kuullut aikaisemmin vain kehuttavan: ruotsissa kaikki asiat hoituvat tehokkaasti ja täsmällisesti ahkerien työntekijöiden pakertamana. Kakkamarjat, sanon minä. Eräs laoslainen sairaanhoitaja osastollamme kertoi työskentelevänsä todella paljon mielummin suomalaisten sairaan- ja perushoitajien kanssa kuin ruotsalaisten vastineidensa. Ruotsalaiset ovat kuulemani mukaan laiskoja työntekijöitä, eivätkä tee muuta kuin sen, mikä on pakko. Taas voimme iloksemme peräänkuuluttaa suomalaista työvoimaa ja nostaa sen arvoon arvaamattomaan!
Kirjoitapa googlen kuvahakuun hakusana "swedish" ja vertaa kuvahaun tulosta hakusanaan "finnish". Kuten kaikki tietävät, pidetään ruotsalaisia yleisesti ottaen kauniimpina ja komeampina kuin meitä suomalaisia. Iloksenne voin kuitenkin todeta, että asia ei ole niin! Ruotsalaiset ovat melko lailla samannäköisiä kuin mekin, mutta he vain sattuvat kuluttamaan enemmän aikaa peilin edessä kuin me (ja tämä aika ja vaiva on taasen poissa työajasta…). Vertauskuvallisesti ilmaisten ruotsalaiset ovat kuin halpoja pääsiäismunia värikkäällä tinakuorella: näyttävät upealta, mutta ovatkin tehdastekoista, mautonta massaa. Meitä suomalaisia vertaisin taasen Mignon-muniin: vaatimattomia päältä, mutta ydin on täynnä aitoutta.
Loppujen lopuksi joudun toteamaan, ettei asenteeni Ruotsia kohtaan taida olla parantunut juuri lainkaan... Pistettäneen se kuitenkin suomalaisuuden piikkiin, sillä me kaikki olemme jossain määrin tapojemme orjia, ja ruotsalaisten pilkkaaminen on enemmän kuin tapa meille suomalaisille. Niin on ollut ja niin on aina oleva. Tämä kuitenkin vertailukierroksesta tällä kertaa ja jos teille, arvoisat lukijat, tulee mieleen jotain kysyttävää Ruotsista tai ruotsalaisista, niin olkaa hyvät! Yritän vastata kykyjeni mukaan ja lupaan antaa melko lievästi subjektiivisia vastauksia. ;)
Erotusdiagnostiikkani kulmakivenä ovat luonnollisesti ihmiset, tai siis ruotsalaiset, joita olen kritisoinut päästä varpaisiin. Ensimmäinen huomioni: järkyttävän ruskettuneita kaikki! Kesäkuu ei ollut kunnolla ehtinyt edes alkaa ja kaikki näyttivät siltä kuin olisivat tulleet juuri takaisin kahden viikon Kanarian matkalta. Varsinkin nuoret näyttävät niin hyvin grillatuilta, että johtopäätöksenä voin todeta heidän lomailevan koko kesän. Och pappa betalar. Huomionarvoista on myös vanhempien, ruskettuneiden naisten ryppyisyys. He ovat eläviä esimerkkejä auringon vahingoittavasta vaikutuksesta ihoon jatkuvan altistuksen aiheuttamana. Suomalaisnaiset siloposki-maitonaamoineen näyttävät oikeilta luonnonlapsilta näihin rusinoihin verrattuna.
Jo ennen matkaa minulle sanottiin, että ruotsalaiset ovat ystävällisempiä kuin suomalaiset. En välttämättä kuitenkaan allekirjoita tätä, vaan totean, että ruotsalaiset ovat avoimempia vieraita ihmisiä kohtaan kuin suomalaiset, ja on heillä myös hymy hieman herkemmässä. Niin syvällisesti en ruotsalaisiin ole vielä päässyt tutustumaan, että kokonaislaatuista ystävällisyyttä osaisin sen kummemmin arvioida, joten vedän kotiinpäin sanomalla: suomalaiset kenties lämpiävät hitaasti, mutta lämmettyään eivät taatusti jätä kylmäksi.
Ruotsalaista työmoraalia olen kuullut aikaisemmin vain kehuttavan: ruotsissa kaikki asiat hoituvat tehokkaasti ja täsmällisesti ahkerien työntekijöiden pakertamana. Kakkamarjat, sanon minä. Eräs laoslainen sairaanhoitaja osastollamme kertoi työskentelevänsä todella paljon mielummin suomalaisten sairaan- ja perushoitajien kanssa kuin ruotsalaisten vastineidensa. Ruotsalaiset ovat kuulemani mukaan laiskoja työntekijöitä, eivätkä tee muuta kuin sen, mikä on pakko. Taas voimme iloksemme peräänkuuluttaa suomalaista työvoimaa ja nostaa sen arvoon arvaamattomaan!
Kirjoitapa googlen kuvahakuun hakusana "swedish" ja vertaa kuvahaun tulosta hakusanaan "finnish". Kuten kaikki tietävät, pidetään ruotsalaisia yleisesti ottaen kauniimpina ja komeampina kuin meitä suomalaisia. Iloksenne voin kuitenkin todeta, että asia ei ole niin! Ruotsalaiset ovat melko lailla samannäköisiä kuin mekin, mutta he vain sattuvat kuluttamaan enemmän aikaa peilin edessä kuin me (ja tämä aika ja vaiva on taasen poissa työajasta…). Vertauskuvallisesti ilmaisten ruotsalaiset ovat kuin halpoja pääsiäismunia värikkäällä tinakuorella: näyttävät upealta, mutta ovatkin tehdastekoista, mautonta massaa. Meitä suomalaisia vertaisin taasen Mignon-muniin: vaatimattomia päältä, mutta ydin on täynnä aitoutta.
Loppujen lopuksi joudun toteamaan, ettei asenteeni Ruotsia kohtaan taida olla parantunut juuri lainkaan... Pistettäneen se kuitenkin suomalaisuuden piikkiin, sillä me kaikki olemme jossain määrin tapojemme orjia, ja ruotsalaisten pilkkaaminen on enemmän kuin tapa meille suomalaisille. Niin on ollut ja niin on aina oleva. Tämä kuitenkin vertailukierroksesta tällä kertaa ja jos teille, arvoisat lukijat, tulee mieleen jotain kysyttävää Ruotsista tai ruotsalaisista, niin olkaa hyvät! Yritän vastata kykyjeni mukaan ja lupaan antaa melko lievästi subjektiivisia vastauksia. ;)
maanantai 28. kesäkuuta 2010
Nuku, rakkain
Tiedä häntä, minkä hormonimyrskyn tai nukkumatin hiekan uhriksi juuri jouduin, mutta tämä kappale yllätti minut täysin. Olen kuunnellut sen ennenkin, mutta tällä kertaa keskityin siihen kunnolla kuunnellen sanatkin, jotka veitsen lailla iskivät ja upposivat minuun. Harvoin tapahtuu mitään tällaista.
Harvoin saa jokin laulu minut itkemään.
Hear your heartbeat, beat a frantic pace
And it's not even seven AM
You're feeling the rush of anguish settling
You cannot help showing them in
Hurry up then, or you'll fall behind and they will take control of you
And you need to heal the hurt behind your eyes
Fickle words crowding your mind.
Sydämesi lyö, lyö kovaa, hakkaa.
Ei kello ole edes seitsemän.
Tunnevyöry, sut ahdistus valtaa,
et pysty sitä estämään.
Kiirehdi, siis, tai jäät taas jälkeen ja ne valtaavat sut kokonaan.
Ja joudut kestämään sen tuskan salaisen,
myrkyllisten ajatusten.
So,
Sleep, sugar, let your dreams flood in
Like waves of sweet fire, you're safe within
Sleep, sweetie, let your floods come rushing in
And carry you over to a new morning
Siis,
Nuku, kulta, anna unille valta
Lailla lempeän lämmön, ne turvaavat sua.
Nuku, rakkain, anna unien vallata sut
ja johtaa sut aina uuteen aamuun.
Try as you might, you try to give it up
Seems to be holding on fast
It's hand in your hand, a shadow over you
A beggar for soul in your face
Still it don't mater if you won't listen
If you won't let them follow you
You just need to heal, make good all your lies
Move on and don't look behind
Teet minkä voit, yrität jo unohtaa.
Ei se silti tunnu hellittävän.
Se tarttuu sun kätees, luo varjon ylitses,
vaanii sinun sieluas.
Väliäkö sillä, et kuule sitä,
et anna sen sua vainota.
Sun täytyy nousta, valheesi hyvittää,
jatkaa matkaa taakse katsomatta.
So,
Sleep, sugar, let your dreams flood in
Like waves of sweet fire, you're safe within
Sleep, sweetie, let your floods come rushing in
And carry you over to a new morning
Siis,
Nuku, kulta, anna unille valta
Lailla lempeän lämmön, ne turvaavat sua.
Nuku, rakkain, anna unien vallata sut
ja johtaa sut aina uuteen aamuun.
Day after day
Fickle visions messing with your head
Fickle, vicious
Sleeping in your bed, messing with your head
Fickle visions
Fickle, vicious
Päivä toiseen vaihtuu,
ajatukset häilyvät saa sun pään sekaisin.
Muuttuvat, ilkeät.
Ne seuraa sua sänkyyn, saa sun pään sekaisin.
Ajatukset häilyvät,
muuttuvat, ilkeät.
Sleep, sugar, let your dreams flood in
Like waves of sweet fire, you're safe within
Sleep, sweetie, let your floods come rushing in
And carry you over to a new morning
Nuku, kulta, anna unille valta
Lailla lempeän lämmön, ne turvaavat sua.
Nuku, rakkain, anna unien vallata sut
ja johtaa sut aina uuteen aamuun.
Harvoin saa jokin laulu minut itkemään.
Hear your heartbeat, beat a frantic pace
And it's not even seven AM
You're feeling the rush of anguish settling
You cannot help showing them in
Hurry up then, or you'll fall behind and they will take control of you
And you need to heal the hurt behind your eyes
Fickle words crowding your mind.
Sydämesi lyö, lyö kovaa, hakkaa.
Ei kello ole edes seitsemän.
Tunnevyöry, sut ahdistus valtaa,
et pysty sitä estämään.
Kiirehdi, siis, tai jäät taas jälkeen ja ne valtaavat sut kokonaan.
Ja joudut kestämään sen tuskan salaisen,
myrkyllisten ajatusten.
So,
Sleep, sugar, let your dreams flood in
Like waves of sweet fire, you're safe within
Sleep, sweetie, let your floods come rushing in
And carry you over to a new morning
Siis,
Nuku, kulta, anna unille valta
Lailla lempeän lämmön, ne turvaavat sua.
Nuku, rakkain, anna unien vallata sut
ja johtaa sut aina uuteen aamuun.
Try as you might, you try to give it up
Seems to be holding on fast
It's hand in your hand, a shadow over you
A beggar for soul in your face
Still it don't mater if you won't listen
If you won't let them follow you
You just need to heal, make good all your lies
Move on and don't look behind
Teet minkä voit, yrität jo unohtaa.
Ei se silti tunnu hellittävän.
Se tarttuu sun kätees, luo varjon ylitses,
vaanii sinun sieluas.
Väliäkö sillä, et kuule sitä,
et anna sen sua vainota.
Sun täytyy nousta, valheesi hyvittää,
jatkaa matkaa taakse katsomatta.
So,
Sleep, sugar, let your dreams flood in
Like waves of sweet fire, you're safe within
Sleep, sweetie, let your floods come rushing in
And carry you over to a new morning
Siis,
Nuku, kulta, anna unille valta
Lailla lempeän lämmön, ne turvaavat sua.
Nuku, rakkain, anna unien vallata sut
ja johtaa sut aina uuteen aamuun.
Day after day
Fickle visions messing with your head
Fickle, vicious
Sleeping in your bed, messing with your head
Fickle visions
Fickle, vicious
Päivä toiseen vaihtuu,
ajatukset häilyvät saa sun pään sekaisin.
Muuttuvat, ilkeät.
Ne seuraa sua sänkyyn, saa sun pään sekaisin.
Ajatukset häilyvät,
muuttuvat, ilkeät.
Sleep, sugar, let your dreams flood in
Like waves of sweet fire, you're safe within
Sleep, sweetie, let your floods come rushing in
And carry you over to a new morning
Nuku, kulta, anna unille valta
Lailla lempeän lämmön, ne turvaavat sua.
Nuku, rakkain, anna unien vallata sut
ja johtaa sut aina uuteen aamuun.
maanantai 21. kesäkuuta 2010
Love Stockholm 2010
Koko kesäkuu on ollut yhtä hullunmyllyä Tukholmassa, "rakkauden kaupungissa" (jonka lentokenttä on myös julistettu viralliseksi rakkauden lentokentäksi). Lähes joka ilta on ollut esityksiä, konsertteja tai muuta (ilmais)ohjelmaa aina enenevässä määrin kesäkuun 19. päivän lähestyessä. On kai sanomattakin selvää, mitä tuona päivänä tapahtui: kyseessä oli Victorian ja Danielin elämän (toistaiseksi) tärkein päivä. Sanomalehdet, juorulehdet sekä bussipysäkkien, metrokäytävien ja tienvarsien mainoskyltit ovat pursunneet kuvia Vickanin kestohymystä ja hänen tulevan siippansa raamikkaista silmälaseista, ja vannottaneet ikuista, aitoa rakkautta. Häähumu on ympätty myös jäätelötuutteihin, hääleivonnaisiin, kukkakimppuihin, postimerkkeihin, ja, kiitos Mattelin, jopa Barbie-nukkekin Victoriasta on tekeillä. Luulisin juhlahömpötyksen yltäneen vähintään naapurimaihinkin, eller hur?
Toivon todella, että kaikki tämä oheistoiminta on tehty kattamaan häiden kustannuksia osaltaan, ne kun olivat yhteensä n. 20 miljoonaa kruunua (2 milj. €), josta tosin puolet hoitui kuulemma perinteiseen tyyliin: Pappa betalar. Tänä vuonna ruotsalaisia veronmaksajia kuitenkin käytetään hyväksi hieman paremmin ja siten jokainen on saanut kantaa kortensa kekoon (eli rahansa hääkakkuun), sillä verotuloja kertyy noin 8 milj. kr edellisvuotta enemmän, eli noin 6-7 kr per veronmaksaja, jollainen myös minä olen. Tiedä häntä, kuinka paljon kustannuksista (kenties suurin osa ellei sitten kaikki) loppujen lopuksi mutkien kautta jäi tavallisen kansalaisen harteille.
Kesäkuun 19. päivä on jo ohi, ja rauha maassa. Ainakin melkein. Julkinen liikenne kaupungissa alkaa olla taas ennallaan lauantain täysseisauksen jälkeen, mutta turisti- ja muut ihmismassat eivät vielä ole kokonaan poistuneet katukuvasta – kenties he toivovat näkevänsä tuoreen hääparin vielä kerran. Yleisessä ilmapiirissä on kuitenkin havaittavissa selkeä muutos: koko kesäkuun on ollut kuin ukkosen edellä, jatkuvaa jännityksen tunnetta ilmassa ja pientä levottomuutta jokaisessa ohikulkijassa. Ja nyt se on poissa. Jännitys katosi ilman kipunoita Thorin vasarasta, vaikka varmasti rakkauden säkeneitä lentelikin lauantaina miljoonittain oikeiden salamoiden sijasta. Tabloidit puivat vielä tehokastakin tehokkaammin häiden jälkimainingit, mutta niiden mentyä ohi on taas valtakunnassa kaikki hyvin.
P.S. Mietitte ehkä, olinko itse paikan päällä katsomassa kuninkaallisia häitä? Olin, mutta liian aikaisin. Ystäväni Pauliinan ja hänen poikaystävänsä, jotka olivat käymässä luonani juuri lauantaina, kanssa olisimme saaneet todella hyvän paikan häiden seuraamiseksi, mutta meidän olisi pitänyt jäädä seisomaan ja odottelemaan vielä lähes kolmeksi tunniksi kyseiseen paikkaan. Ai että mitä teimme? Televisiokin oli keksitty, ja sieltä näki koko komeuden varmasti paremmin, kuin mitä olisi elävässä elämässä kuunaan ehtinyt näkemään. Sitä paitsi, jalat puutuvat vähemmän sohvalla istuen kuin ihmismassan keskellä jäykkänä seisten.
Toivon todella, että kaikki tämä oheistoiminta on tehty kattamaan häiden kustannuksia osaltaan, ne kun olivat yhteensä n. 20 miljoonaa kruunua (2 milj. €), josta tosin puolet hoitui kuulemma perinteiseen tyyliin: Pappa betalar. Tänä vuonna ruotsalaisia veronmaksajia kuitenkin käytetään hyväksi hieman paremmin ja siten jokainen on saanut kantaa kortensa kekoon (eli rahansa hääkakkuun), sillä verotuloja kertyy noin 8 milj. kr edellisvuotta enemmän, eli noin 6-7 kr per veronmaksaja, jollainen myös minä olen. Tiedä häntä, kuinka paljon kustannuksista (kenties suurin osa ellei sitten kaikki) loppujen lopuksi mutkien kautta jäi tavallisen kansalaisen harteille.
Kesäkuun 19. päivä on jo ohi, ja rauha maassa. Ainakin melkein. Julkinen liikenne kaupungissa alkaa olla taas ennallaan lauantain täysseisauksen jälkeen, mutta turisti- ja muut ihmismassat eivät vielä ole kokonaan poistuneet katukuvasta – kenties he toivovat näkevänsä tuoreen hääparin vielä kerran. Yleisessä ilmapiirissä on kuitenkin havaittavissa selkeä muutos: koko kesäkuun on ollut kuin ukkosen edellä, jatkuvaa jännityksen tunnetta ilmassa ja pientä levottomuutta jokaisessa ohikulkijassa. Ja nyt se on poissa. Jännitys katosi ilman kipunoita Thorin vasarasta, vaikka varmasti rakkauden säkeneitä lentelikin lauantaina miljoonittain oikeiden salamoiden sijasta. Tabloidit puivat vielä tehokastakin tehokkaammin häiden jälkimainingit, mutta niiden mentyä ohi on taas valtakunnassa kaikki hyvin.
P.S. Mietitte ehkä, olinko itse paikan päällä katsomassa kuninkaallisia häitä? Olin, mutta liian aikaisin. Ystäväni Pauliinan ja hänen poikaystävänsä, jotka olivat käymässä luonani juuri lauantaina, kanssa olisimme saaneet todella hyvän paikan häiden seuraamiseksi, mutta meidän olisi pitänyt jäädä seisomaan ja odottelemaan vielä lähes kolmeksi tunniksi kyseiseen paikkaan. Ai että mitä teimme? Televisiokin oli keksitty, ja sieltä näki koko komeuden varmasti paremmin, kuin mitä olisi elävässä elämässä kuunaan ehtinyt näkemään. Sitä paitsi, jalat puutuvat vähemmän sohvalla istuen kuin ihmismassan keskellä jäykkänä seisten.
perjantai 18. kesäkuuta 2010
Haaveita vain
Jotta ihmisen elämänhalu olisi täysi, jotta ihminen itse olisi täysi, täytyy hänellä olla haaveita ja unelmia, joita kurkotella kuin kirahvi, joka kurkottaa kaulallaan puiden ylimmätkin lehdet suuhunsa. Joka väittää eläneensä elämänsä unelmitta, vedättää sinua toden teolla. Meillä kaikilla on omat prinssi Uljaamme (lue: Carl-Philipimme ;) ja 7-oikein-lottorivimme, joita ajattelemaan vaivumme tuon tuosta tuomaan arkeen hieman lisää hohdetta.
Omat unelmani ovat olleet varsin sekalaista seurakuntaa kummallisista mieliteoista lähtien. Takana on muutamia jo toteutuneita toiveita: pienenä halusin päästä leikkaukseen, johonkin ihan pieneen ja harmittomaan vain, ja kas! näin tapahtui. Olen myös aina salaa toivonut uutta jääkautta, ja toistaiseksi hyvään suuntaan ollaan menossa ilmaston lämpenemisineen, jäätikön sulamisineen, otsonikerroksen tuhoutumisineen ja viimeisimpänä tulivuorenpurkauksineen.
Opiskelupaikkani lääkiksessä oli haave, jonka toteutumiseen pystyin itse vaikuttamaan juuri niin paljon, kuin jaksoin ja halusin. Jatkohaaveena, eikä suinkaan mahdottomana, minulla on lääkäriaseman ja konditorian yhdistäminen; odotushuoneessani vastaanoton jonotus menisi kuin siivillä toinen toistaan herkullisempia kakkuja ja suolaisia piirakoita maistellessa. Toki kahvila-konditoria olisi auki muillekin kuin lääkäriaseman potilaille, ja vastaanotollekin pääsisi vaikka ei kahvihammasta kolottaisikaan.
Toinen unelma, jonka kanssa olen lennellyt pitkin pilvistä taivaankantta viime päivät, on oma, kattava kirjakokoelma. Ei, mitä tahansa kirjoja en hyllyyni kelpuuttaisi, vaan keräisin kirjastooni kaikki Nobel-palkitut kirjat, joita tähän mennessä on nimetty satakunta vuosilta 1901-2009, poislukien vuosi 1935 ja toisen maailmansodan aika 1940-1943. Nämä klassikot kerättyäni ja luettuani olisi muiden kirjallisuusklassikoiden aika, mutta tämän rajapyykin saavuttamiseen voi kulua vuosikymmen jos toinenkin.
Unelmien ei tarvitse olla suuria ollakseen merkittäviä – pienetkin haaveet voivat antaa suuren syyn jatkaa eteenpäin elämässään ja saada ihmisen tavoittelemaan uutta. Unelmat ovat moninaisia ja asettuvat lomittain kuin ulottuvuudet nivoutuen välillä toisiinsa muodostaen suurempia unelmia. Kaikkea tätä kuvaa hyvin sanonta: Hetki tuomen ja syreenin välillä. Aika, kun tuomi ja syreeni puhkeavat kukkaan, on merkki kesän alusta, mutta tätä teoreettista hengähdystaukoa kyseisten kasvien kauneimman hetken välillä ei oikeasti edes ole, vaan toinen vaihtuu toiseksi kuin varkain. Niin on myös unelmien laita – ensimmäisen kukoistaessa ovat jo seuraavan nuput alkaneet aueta.
Omat unelmani ovat olleet varsin sekalaista seurakuntaa kummallisista mieliteoista lähtien. Takana on muutamia jo toteutuneita toiveita: pienenä halusin päästä leikkaukseen, johonkin ihan pieneen ja harmittomaan vain, ja kas! näin tapahtui. Olen myös aina salaa toivonut uutta jääkautta, ja toistaiseksi hyvään suuntaan ollaan menossa ilmaston lämpenemisineen, jäätikön sulamisineen, otsonikerroksen tuhoutumisineen ja viimeisimpänä tulivuorenpurkauksineen.
Opiskelupaikkani lääkiksessä oli haave, jonka toteutumiseen pystyin itse vaikuttamaan juuri niin paljon, kuin jaksoin ja halusin. Jatkohaaveena, eikä suinkaan mahdottomana, minulla on lääkäriaseman ja konditorian yhdistäminen; odotushuoneessani vastaanoton jonotus menisi kuin siivillä toinen toistaan herkullisempia kakkuja ja suolaisia piirakoita maistellessa. Toki kahvila-konditoria olisi auki muillekin kuin lääkäriaseman potilaille, ja vastaanotollekin pääsisi vaikka ei kahvihammasta kolottaisikaan.
Toinen unelma, jonka kanssa olen lennellyt pitkin pilvistä taivaankantta viime päivät, on oma, kattava kirjakokoelma. Ei, mitä tahansa kirjoja en hyllyyni kelpuuttaisi, vaan keräisin kirjastooni kaikki Nobel-palkitut kirjat, joita tähän mennessä on nimetty satakunta vuosilta 1901-2009, poislukien vuosi 1935 ja toisen maailmansodan aika 1940-1943. Nämä klassikot kerättyäni ja luettuani olisi muiden kirjallisuusklassikoiden aika, mutta tämän rajapyykin saavuttamiseen voi kulua vuosikymmen jos toinenkin.
Unelmien ei tarvitse olla suuria ollakseen merkittäviä – pienetkin haaveet voivat antaa suuren syyn jatkaa eteenpäin elämässään ja saada ihmisen tavoittelemaan uutta. Unelmat ovat moninaisia ja asettuvat lomittain kuin ulottuvuudet nivoutuen välillä toisiinsa muodostaen suurempia unelmia. Kaikkea tätä kuvaa hyvin sanonta: Hetki tuomen ja syreenin välillä. Aika, kun tuomi ja syreeni puhkeavat kukkaan, on merkki kesän alusta, mutta tätä teoreettista hengähdystaukoa kyseisten kasvien kauneimman hetken välillä ei oikeasti edes ole, vaan toinen vaihtuu toiseksi kuin varkain. Niin on myös unelmien laita – ensimmäisen kukoistaessa ovat jo seuraavan nuput alkaneet aueta.
keskiviikko 2. kesäkuuta 2010
Kookospähkinöitä mulla tässä on…
Etsiessäni aamulla jotain tiettyä (jota en enää muista millään, enkä muistaakseni löytänytkään) ruokaa äitini kuiva-ainekaapista, silmäni osuivatkin ylähyllyn peränurkassa nököttävään pussiin kookosjauhetta, jossa oli päivämäärä umpeutumassa. Mikä löytö! Olen vasta viime vuosien aikana oppinut pitämään kookoksesta, mutta enää en todellakaan voisi kuvitella inhoavani sitä – kookos on ehdottomasti yksi suosikkimauistani! Tehtyäni tämän harvinaislaatuisen löydön minuun iskikin valtava himo leipoa jotain kookoksellista.
Leipominen on yksi niistä asioista, joista nautin täysin rinnoin ja voisin jopa sanoa rakastavani leipomista, mutta kiitos aineenvaihduntani jo pelkkä ajatus ihanaisen täyteläisestä sitruunajuustokakusta tai rommirusinamuffinsseista saa vaa'an lukeman pompsahtamaan pari kiloa ylemmäs – saati sitten jos joutuisin yksin syömään koko herkkuluomukseni. Ystäväni kiittävät onnessaan leipomispuuskiani, kun kannan heille nautittavaksi yhtä sun toista herkkua ja ihanuutta.
Kookosjauheesta saa tehtyä kookosmaitoa, joten minun oli löydettävä resepti, johon sitä sisältyisi. Etsinnän aloitin seuraamistani ruokablogeista (kinuskikissa, voisilmäpeliä, Sugar & Spice by Celeste, Exclusively Food) ja Tastespottingista, mutta en löytänyt tarpeeseeni soveltuvaa reseptiä millään. Onneksi täti-Google pelasti pulasta tällä Mahdottoman Kookospiiraan reseptillään! Mahdottoman siitä tekee se, että siinä on mahdotonta epäonnistua. Piiras on uunissa parhaillaan, lisään tähän myöhemmin kuvan ja sanallisen arvostelun luomuksestani.
Piiraaseen tarvittiin vain 2,5 dl kookosmaitoa ja olin jo tehnyt sitä 4 dl, joten yli jäänyt 1,5 dl piti käyttää johonkin. Sekoitin kattilassa kookosmaidon, pari teelusikallista kaakaojauhetta (aitoa sokeroimatonta, ei mitään Oboyta!), 2 tl sokeria vastaava määrä makeutusainetta ja lämmitin sekoitellen, kunnes kaakao oli täysin liuennut. Kaadoin juoman kuppiin ja lisäsin vielä lorauksen kylmää maitoa. Taivaallista! Upeaa! Olin juuri kehittänyt itselleni mielettömän ihanan jälkiruokajuoman. Kannustan lämpimästi jokaista kookoksen ja kaakaon ystävää kokeilemaan tätä, tulette rakastumaan siihen!
Leipokaa, hyvät ihmiset, leipokaa! Tai tulkaa edes kahville, niin pääsen leipomaan teillekin jotain.
Leipominen on yksi niistä asioista, joista nautin täysin rinnoin ja voisin jopa sanoa rakastavani leipomista, mutta kiitos aineenvaihduntani jo pelkkä ajatus ihanaisen täyteläisestä sitruunajuustokakusta tai rommirusinamuffinsseista saa vaa'an lukeman pompsahtamaan pari kiloa ylemmäs – saati sitten jos joutuisin yksin syömään koko herkkuluomukseni. Ystäväni kiittävät onnessaan leipomispuuskiani, kun kannan heille nautittavaksi yhtä sun toista herkkua ja ihanuutta.
Kookosjauheesta saa tehtyä kookosmaitoa, joten minun oli löydettävä resepti, johon sitä sisältyisi. Etsinnän aloitin seuraamistani ruokablogeista (kinuskikissa, voisilmäpeliä, Sugar & Spice by Celeste, Exclusively Food) ja Tastespottingista, mutta en löytänyt tarpeeseeni soveltuvaa reseptiä millään. Onneksi täti-Google pelasti pulasta tällä Mahdottoman Kookospiiraan reseptillään! Mahdottoman siitä tekee se, että siinä on mahdotonta epäonnistua. Piiras on uunissa parhaillaan, lisään tähän myöhemmin kuvan ja sanallisen arvostelun luomuksestani.
Piiraaseen tarvittiin vain 2,5 dl kookosmaitoa ja olin jo tehnyt sitä 4 dl, joten yli jäänyt 1,5 dl piti käyttää johonkin. Sekoitin kattilassa kookosmaidon, pari teelusikallista kaakaojauhetta (aitoa sokeroimatonta, ei mitään Oboyta!), 2 tl sokeria vastaava määrä makeutusainetta ja lämmitin sekoitellen, kunnes kaakao oli täysin liuennut. Kaadoin juoman kuppiin ja lisäsin vielä lorauksen kylmää maitoa. Taivaallista! Upeaa! Olin juuri kehittänyt itselleni mielettömän ihanan jälkiruokajuoman. Kannustan lämpimästi jokaista kookoksen ja kaakaon ystävää kokeilemaan tätä, tulette rakastumaan siihen!
Leipokaa, hyvät ihmiset, leipokaa! Tai tulkaa edes kahville, niin pääsen leipomaan teillekin jotain.
tiistai 1. kesäkuuta 2010
Kotini on matkalaukkuni
Ylihuomenna nostan kytkintä ja lähden muutaman kuukauden mittaiselle työmatkalle läntiseen kuningaskuntaan keskelle kuninkaallista häähuumaa. Laukkua en ole vielä pakannut, mutta olen päättänyt ottaa mahdollisimman vähän tavaraa mukaan jättäen kaiken tarpeettoman pois. Saa nähdä miten onnistun, kun tarvitsenkin mukaan vielä tuon, ja tuokin tuosta voisi olla tarpeellinen, ja ilman tätä en pärjää millään... Katastrofi luvassa. Helpotuksena voin todeta, että kun on elänyt aikansa (ks. jäljempänä) vain rajoitetulla määrällä matkatavaroita, ei kaikkia arjen turhakkeita, hiustenkuivaaja etunenässä, osaa enää kaivatakaan. Elämä on yksinkertaistunut, rutiinit liittyvät vain oman matkalaukun järjestyksen ylläpitämiseen. Ei paljoa imureita ja rättejä tarvitse, kun siivouspäivä koittaa!
Tosiaan, siirtolaiselämää olen viettänyt jo toukokuun puolestavälistä asti, kun alivuokralainen asettui asuntooni ja muutin evakkoon isäni luo. Tämä aika on mennyt siis pitkälti matkalaukusta (huom! tähän sopisi elatiivin '-sta' sijaan myös inessiivi '-ssa') eläen, reissaten paikasta toiseen pysähtymättä varsinaisesti mihinkään. Voisi kuvitella, että tätä se kodittomuus on... Mutta tarkemmin ajatellen: kotini on matkalaukkuni. On ollut siitä lähtien kun luovutin avaimeni pois. Olo on kummallisen vapaa, kun koko maallinen omaisuus (pl. hiustenkuivaaja) kulkee mukana yhdessä laukussa, jonka voi pakata aina uudelleen ja kulkea sen kanssa minne haluaa (lue: minne jaksaa raahata, se on sanoisinko melko painava). Tässäkin elämäntavassa, kuten kaikessa, on omat puolensa...
Liikkuva elämä tuntuu helpolta, mutta raskaalta.
Helpolta, koska aina voi tulla ja mennä oman mielen mukaan ilman varsinaisia rajoitteita, kun kodistakaan ei tarvitse huolehtia. Voi kulkea auringon mukaan ja suunnistaa tähdistä, tehdä majan sinne, missä sydän lepää.
Raskaalta, sillä jokaisessa paikassa, johon pysähdyn edes hetkeksi, on jotain niin hyvää, että lähteminen sattuu. Se sattuu, sillä ikinä ei tiedä milloin palaa, jos lainkaan. Eroahdistus iskee yhä uudelleen ja uudelleen, ja suunnaton koti-ikävä valtaa mielen, sillä huomaamattani olen tehnyt kodin jokaisesta paikasta, jossa olen matkalaukkuni avannut.
Ja jonka hiustenkuivaajaa olen käyttänyt.
Tosiaan, siirtolaiselämää olen viettänyt jo toukokuun puolestavälistä asti, kun alivuokralainen asettui asuntooni ja muutin evakkoon isäni luo. Tämä aika on mennyt siis pitkälti matkalaukusta (huom! tähän sopisi elatiivin '-sta' sijaan myös inessiivi '-ssa') eläen, reissaten paikasta toiseen pysähtymättä varsinaisesti mihinkään. Voisi kuvitella, että tätä se kodittomuus on... Mutta tarkemmin ajatellen: kotini on matkalaukkuni. On ollut siitä lähtien kun luovutin avaimeni pois. Olo on kummallisen vapaa, kun koko maallinen omaisuus (pl. hiustenkuivaaja) kulkee mukana yhdessä laukussa, jonka voi pakata aina uudelleen ja kulkea sen kanssa minne haluaa (lue: minne jaksaa raahata, se on sanoisinko melko painava). Tässäkin elämäntavassa, kuten kaikessa, on omat puolensa...
Liikkuva elämä tuntuu helpolta, mutta raskaalta.
Helpolta, koska aina voi tulla ja mennä oman mielen mukaan ilman varsinaisia rajoitteita, kun kodistakaan ei tarvitse huolehtia. Voi kulkea auringon mukaan ja suunnistaa tähdistä, tehdä majan sinne, missä sydän lepää.
Raskaalta, sillä jokaisessa paikassa, johon pysähdyn edes hetkeksi, on jotain niin hyvää, että lähteminen sattuu. Se sattuu, sillä ikinä ei tiedä milloin palaa, jos lainkaan. Eroahdistus iskee yhä uudelleen ja uudelleen, ja suunnaton koti-ikävä valtaa mielen, sillä huomaamattani olen tehnyt kodin jokaisesta paikasta, jossa olen matkalaukkuni avannut.
Ja jonka hiustenkuivaajaa olen käyttänyt.
keskiviikko 19. toukokuuta 2010
Kauan kaivattu
Raikas aamuilma, 30 min koulumatka pyörällä (oikeastaan 23 min tällä kertaa, tuli vähän kiirus laastarien etsimisen kanssa), tentti, ja siinä se. Vihdoinkin oli loman vuoro! Sen kunniaksi hulluttelin shoppailemalla, heittämällä talviturkin, syömällä kesän ensimmäisen pehmiksen ja olemalla aurinkoisessa ulkoilmassa niin paljon, että piti lähteä kesken kevätjuhlien kotiin (klo 21:00). No kun väsytti...
Kotimatkalla (maisemareittiä 35 min) ihailin hämärtyvän kesäillan maisemia ja lauloin itsekseni suvivirttä, sillä ilman sitä ei kesäloma tunnu kesälomalta.
Kotimatkalla (maisemareittiä 35 min) ihailin hämärtyvän kesäillan maisemia ja lauloin itsekseni suvivirttä, sillä ilman sitä ei kesäloma tunnu kesälomalta.
lauantai 1. toukokuuta 2010
Täällä Pohjantähden alla
Me suomalaiset olemme kovin synkeämielistä pohjoista kansaa. Jurotamme jäykästi suu mutrussa kuin parhaillakin lahnoilla; muut ilmeet ovat näillä leveyspiireillä kortilla. Myrtyisä ilme kaikkoaa hetkeksi vain elämän eliksiirin, jota kuullaan kutsuttavan myös viikinkien väkijuomaksi tahi viisasten vedeksi, voimalla. Elämme erakkoina maiden ja merten takana poissa sivistyksen jaloista (poissa silmistä, poissa mielestä, vai miten se meni?) kykenemättöminä vaikuttamaan omiin oloihimme, varsinkaan kansallisen alkoholiongelmamme tultua päivänvaloon.
Pohjantähden alla ei mikään ole helppoa, ei oleminen eikä eläminen, vaan maailma laittaa jatkuvasti pahintaan. Jokaisen vuodenajan jokaisena hetkenä saamme taistella verisesti, jotta pysyisimme pystyssä tässä elämän piiskaavassa vastatuulessa, joka puhaltaa juuri (ja vain) meidän ylitsemme. Hyytävät, pitkät pakkastalvet hytisemme pimeyden kourissa näkemättä valon pilkahdustakaan, taistellen raivolla jokapäiväisestä ravinnostamme susien ja oravien kanssa. Jääpuikot roikkuvat parroistamme, eikä takkatulen loimukaan kykene niitä sulattamaan.
Kesät kärsimme unettomuudesta auringon pysytellessä taivaalla vuorokauden ympäri. Linnut laulavat aivan hemmetin lujaa, vähintäänkin sellaisella äänenvoimakkuudella, joka ylittäisi festareille asetetun desibelirajan mennen tullen. Pakenemme sisätiloihin tuota taivaalta kantautuvaa kakofoniaa, josta on jo kuitenkin ehtinyt tulla pysyvä tinnitus. Hetkinen, diagnoosi menikin tällä kertaa metsään – vinkuva ääni aiheutuukin kuulovaurion sijaan pienistä lentävistä verenimiöistä (ei, kyseessä eivät ole tulevaisuuden verokarhut), jotka tunkeutuvat sisälle taloosi vaikka kuinka tilkitsisit ovet ja ikkunat. Ininä, pistokset ja kutina (x10 000) ajavat sinut hermoraunion partaalle ja alat innolla odottaa seuraavaa talvea.
Entä välivuodenajat? Kylmää, märkää, pimeää ja pelottavaa. Muuta ei tarvitse sanoa.
Ihmettelen vain, miksi mielenterveysjonot kasvavat kasvamistaan, kansan henkinen hyvinvointi laskee kuin Nykäsen suosio ja surmateot käyvät vuosi vuodelta kummallisemmiksi. Kuten juuri kuvasin, meillähän on täällä vallan mainiot elinolot, ei mitään valitettavaa ja kaikki on aivan hyvin. Ihmettelen vain.
Pohjantähden alla ei mikään ole helppoa, ei oleminen eikä eläminen, vaan maailma laittaa jatkuvasti pahintaan. Jokaisen vuodenajan jokaisena hetkenä saamme taistella verisesti, jotta pysyisimme pystyssä tässä elämän piiskaavassa vastatuulessa, joka puhaltaa juuri (ja vain) meidän ylitsemme. Hyytävät, pitkät pakkastalvet hytisemme pimeyden kourissa näkemättä valon pilkahdustakaan, taistellen raivolla jokapäiväisestä ravinnostamme susien ja oravien kanssa. Jääpuikot roikkuvat parroistamme, eikä takkatulen loimukaan kykene niitä sulattamaan.
Kesät kärsimme unettomuudesta auringon pysytellessä taivaalla vuorokauden ympäri. Linnut laulavat aivan hemmetin lujaa, vähintäänkin sellaisella äänenvoimakkuudella, joka ylittäisi festareille asetetun desibelirajan mennen tullen. Pakenemme sisätiloihin tuota taivaalta kantautuvaa kakofoniaa, josta on jo kuitenkin ehtinyt tulla pysyvä tinnitus. Hetkinen, diagnoosi menikin tällä kertaa metsään – vinkuva ääni aiheutuukin kuulovaurion sijaan pienistä lentävistä verenimiöistä (ei, kyseessä eivät ole tulevaisuuden verokarhut), jotka tunkeutuvat sisälle taloosi vaikka kuinka tilkitsisit ovet ja ikkunat. Ininä, pistokset ja kutina (x10 000) ajavat sinut hermoraunion partaalle ja alat innolla odottaa seuraavaa talvea.
Entä välivuodenajat? Kylmää, märkää, pimeää ja pelottavaa. Muuta ei tarvitse sanoa.
Ihmettelen vain, miksi mielenterveysjonot kasvavat kasvamistaan, kansan henkinen hyvinvointi laskee kuin Nykäsen suosio ja surmateot käyvät vuosi vuodelta kummallisemmiksi. Kuten juuri kuvasin, meillähän on täällä vallan mainiot elinolot, ei mitään valitettavaa ja kaikki on aivan hyvin. Ihmettelen vain.
sunnuntai 18. huhtikuuta 2010
Muuttolinnun tie
Kerta toisensa jälkeen on talven selkä taittunut ja muuttunut kevään kautta kesäksi. Kolme kokonaista vuodenajan kiertoa olen ehtinyt nähdä lennettyäni pesästä kohti uusia seutuja ja kohti uusia seikkailuja. Kuten kunnon muuttolinnun kuuluukin, rakensin oman pesäkoloni pohjoisee(mpaa)n sirkuteltuani elämäni alkupuoliskon etelän lämmössä ja auringossa. Muuttolinnuksi olen kuitenkin siitä erikoista sorttia, että talven sijaan karkaan herkästi kotipesästäni kesäksi eteläisemmille maille – mahtaisivat eläintieteilijät kutsua tätä pikkulintua varsinaiseksi vastarannan kiiskeksi.
Asuttuani ensimmäisen vuoden Kuopiossa pysyin täällä tarkoituksenani vallata itselleni reviiriä liidellen ympäriinsä uudessa ympäristössä, vaikka lajitovereita en vielä juurikaan ollut saanut visertelyseurakseni. Muita saman lahkon eri sukujen sirkuttelijoita oli kyllä tullut vastaan, mutta kommunikaatio ei heidän kanssaan pelannut aivan optimaalisesti (kuvittele itse sanovasi jollekin "tityy" ja saavasi vastaukseksi eriskummallisen "tsirp"in – se ei vain voi toimia pidemmän päälle).
Toisena vuodenkiertona pesäeron jälkeen (eli ensimmäisen lääkisvuoteni jälkeen) olin vihdoin löytänyt pienen parven omia lajitovereitani, tai ainakin saman heimon jäseniä. Oli helpompaa, kun ympärilläni oli jälleen samanlaisia lentokuvioita suunnittelevia siivekkäitä kuin mitä itsekin tein! Olisin halunnut pysyä kesän Kuopiossa pyörien ja hyörien parveni mukana, mutta olosuhteiden ajamana päädyinkin takaisin vanhaan kotipesääni Nurmijärvelle.
Olen nyt kyhäillyt omaa kotipesää näihin pohjoisiin maisemiin jo kolmen vuoden ajan ja jo kolmesti olen muuttanut löytämääni parempaan pesäpaikkaan. Tämänhetkinen oksa sijaitsee varsin tukevassa puussa hyvällä kohden metsää, mitä nyt samalla oksalla asuu eräs toinenkin höyhenekäs. Turvallisen kotipesän sijasta löydän itseni tänä tulevana kesänä taas jostain aivan muualta: etelämmästä, ja tällä kertaa ulkomailta!
Suuntaan täksi kesäksi siipeni kohti Tukholmaa mukanani yksi lajitoveri, joka on melkein kuin perheenjäsen minulle. Lähdemme hoitamaan hänen kanssaan muistisairaita entisiä kotimaamme muuttolintuja, jotka tekivät aikoinaan oman ratkaisunsa lentäessään länteen eikä suinkaan etelään tai edes pohjoiseen niin kuin minä tein. Nämä lännen linnut livertelevät varmasti varsin vieraalla tavalla, mutta syvältä heidän rinnastaan kumpuavat heidän synnyinsävelensä – ne sävelet, joita mekin parhaiten laulamme. Saattaa hyvinkin olla, että sirkutteluni on hieman monipuolisempaa, kun siivet auki syksyn tuulien kuljettamana palaan takaisin pohjoiseen oman kotipesäni lämpöön odottamaan uuden kylmän ajan alkua. Näin on jälleen yksi reitti kuljettuna tällä muuttolinnun tiellä.
P.S. Järkyttävää. Suorastaan groteskia. Ai että mikä? Lukekaa itse.
Asuttuani ensimmäisen vuoden Kuopiossa pysyin täällä tarkoituksenani vallata itselleni reviiriä liidellen ympäriinsä uudessa ympäristössä, vaikka lajitovereita en vielä juurikaan ollut saanut visertelyseurakseni. Muita saman lahkon eri sukujen sirkuttelijoita oli kyllä tullut vastaan, mutta kommunikaatio ei heidän kanssaan pelannut aivan optimaalisesti (kuvittele itse sanovasi jollekin "tityy" ja saavasi vastaukseksi eriskummallisen "tsirp"in – se ei vain voi toimia pidemmän päälle).
Toisena vuodenkiertona pesäeron jälkeen (eli ensimmäisen lääkisvuoteni jälkeen) olin vihdoin löytänyt pienen parven omia lajitovereitani, tai ainakin saman heimon jäseniä. Oli helpompaa, kun ympärilläni oli jälleen samanlaisia lentokuvioita suunnittelevia siivekkäitä kuin mitä itsekin tein! Olisin halunnut pysyä kesän Kuopiossa pyörien ja hyörien parveni mukana, mutta olosuhteiden ajamana päädyinkin takaisin vanhaan kotipesääni Nurmijärvelle.
Olen nyt kyhäillyt omaa kotipesää näihin pohjoisiin maisemiin jo kolmen vuoden ajan ja jo kolmesti olen muuttanut löytämääni parempaan pesäpaikkaan. Tämänhetkinen oksa sijaitsee varsin tukevassa puussa hyvällä kohden metsää, mitä nyt samalla oksalla asuu eräs toinenkin höyhenekäs. Turvallisen kotipesän sijasta löydän itseni tänä tulevana kesänä taas jostain aivan muualta: etelämmästä, ja tällä kertaa ulkomailta!
Suuntaan täksi kesäksi siipeni kohti Tukholmaa mukanani yksi lajitoveri, joka on melkein kuin perheenjäsen minulle. Lähdemme hoitamaan hänen kanssaan muistisairaita entisiä kotimaamme muuttolintuja, jotka tekivät aikoinaan oman ratkaisunsa lentäessään länteen eikä suinkaan etelään tai edes pohjoiseen niin kuin minä tein. Nämä lännen linnut livertelevät varmasti varsin vieraalla tavalla, mutta syvältä heidän rinnastaan kumpuavat heidän synnyinsävelensä – ne sävelet, joita mekin parhaiten laulamme. Saattaa hyvinkin olla, että sirkutteluni on hieman monipuolisempaa, kun siivet auki syksyn tuulien kuljettamana palaan takaisin pohjoiseen oman kotipesäni lämpöön odottamaan uuden kylmän ajan alkua. Näin on jälleen yksi reitti kuljettuna tällä muuttolinnun tiellä.
P.S. Järkyttävää. Suorastaan groteskia. Ai että mikä? Lukekaa itse.
lauantai 20. maaliskuuta 2010
Pelkoa ja inhoa Kuopiossa
Oloni on kummallisen rauhaton ja epätodellinen. Istun koneen ääressä huoneessani, ympärilläni leijuu kerrostalon normaali hiljaisuus satunnaisine äänineen viereisistä asunnoista. Melkein saan kylmiä väreitä tästä hetkestä, jokin on pielessä. Epämääräisen olotilani aiheuttaja kumottaa suoraan edessäni sälekaihtimien välistä: oranssi taivas. Aavemaisesti hohtava, harmahtavan oranssi taivas, joka ei ole lainkaan luonnollinen. Karmivan keinotekoisuuden kruunaa oranssi nostokurki, joka kurottaa kohti oranssia taivasta. Ällöttävää, etten sanoisi. Ihminen aistii kaikista väreistä voimakkaimmin juuri oranssin, minkä takia se onkin huonoiten siedetty väri (vaatetuksessa, lempivärinä jne.). Kenties tämän takia tunnen oloni epämukavaksi oranssin taivaan alla: se on hälytysväri, eikä todennäköisesti turvallinen.
maanantai 15. maaliskuuta 2010
A kettle full of reality
Today I decided to work out my language skills which at this rate are growing rusty like a battered old iron kettle that has been left behind at weather's mercy. There it stands all alone, meets every sunrise and sunset with no one to share them with. It has to stay still on the spot where it has been left even in the sharpest autumn wind when the rain beats the nature at it's mightiest. It stands quiet in the coldest winter night when the only sound audible is the sound of complete silence.
How does the kettle feel about its fate? The spot where it is left is all it knows. The one place is the whole world for it - the world that is both beautiful in its cruelness and caring in its unmercifulness. The weather treats it for what it is, nothing more, nothing less. It's a battered old iron kettle that has been left behind. This fate is all it knows.
– Surely it would be a lot happier if it were all shiny and flawless in a warm, spotless kitchen with welcoming smells of freshly baked pastry, we think. But would it? It wouldn't feel the weather caressing its surface or see the sun move across the sky. The birds couldn't land on it to sing their songs about far-away forests from where they have just returned. It would not be a part of the world it has used to be since it was left behind.
However, if the kettle woulnd't have been left behind it wouldn't be the battered old iron kettle to start with. Perhaps it would feel the wonders of bubbling fluids inside it and smell the savory stews it would behold. The kettle would be a good old iron kettle that is used for the finest of cookings and to reveal the secrets of the most exquisite of flavours.
For the good old iron kettle, be that as it may, the world outside the kitchen would be unknown because it would never have been left behind. And what comes for the battered old iron kettle - the world inside the house would be unknown for it because it hadn't been taken care of in the first place. Thus they are two different objects in two different realities. Their fates differ in every possible way, and each way is unknown for the other as well as independed of the other. In this moment the two fates cannot coexist, but there can be other fates to face. Right now it is this moment that counts.
Exercise over. How do I feel? I feel just like the kettle. The world I live in is all I know. This one place of time and space is the whole world for me, and I am the one person for this place and time. This is my reality, this moment counts.
How does the kettle feel about its fate? The spot where it is left is all it knows. The one place is the whole world for it - the world that is both beautiful in its cruelness and caring in its unmercifulness. The weather treats it for what it is, nothing more, nothing less. It's a battered old iron kettle that has been left behind. This fate is all it knows.
– Surely it would be a lot happier if it were all shiny and flawless in a warm, spotless kitchen with welcoming smells of freshly baked pastry, we think. But would it? It wouldn't feel the weather caressing its surface or see the sun move across the sky. The birds couldn't land on it to sing their songs about far-away forests from where they have just returned. It would not be a part of the world it has used to be since it was left behind.
However, if the kettle woulnd't have been left behind it wouldn't be the battered old iron kettle to start with. Perhaps it would feel the wonders of bubbling fluids inside it and smell the savory stews it would behold. The kettle would be a good old iron kettle that is used for the finest of cookings and to reveal the secrets of the most exquisite of flavours.
For the good old iron kettle, be that as it may, the world outside the kitchen would be unknown because it would never have been left behind. And what comes for the battered old iron kettle - the world inside the house would be unknown for it because it hadn't been taken care of in the first place. Thus they are two different objects in two different realities. Their fates differ in every possible way, and each way is unknown for the other as well as independed of the other. In this moment the two fates cannot coexist, but there can be other fates to face. Right now it is this moment that counts.
Exercise over. How do I feel? I feel just like the kettle. The world I live in is all I know. This one place of time and space is the whole world for me, and I am the one person for this place and time. This is my reality, this moment counts.
lauantai 13. maaliskuuta 2010
Out of curiosity - uteliaisuudesta.
Tiedät, että vastaantulevalle henkilölle on sattunut jotain, jos hän nilkuttaa pahasti.
Tiedät, että eräällä sukulaisistasi on syömishäiriö, ja että Pirkko-täti ja Heikki-eno eivät puhu toisilleen kuin pakon edessä.
Tiedät, että maailmankaikkeus syntyi alkuräjähdyksestä, mutta et tiedä, mitä oli sitä ennen.
Esität itsellesi pienen, mutta olennaisen kysymyksen: Miksi?
Ihmiset ovat loputtoman uteliaita olentoja. Lapsina olemme kaikki läpikäyneet kyselyiän (joka monilla ei lopu ikinä) selvittäessämme tätä maailmaa, jossa elämme. Oli kyse omasta lähisuvustamme, jonka kanssa jaamme perimämme, tai maailmankaikkeudesta, jossa elämme, haluaisimme tietää lisää. Janoamme lisätietoa etenkin henkilökohtaisista asioista, joita yritämme peitellä. Pyrimme jatkuvasti selvittämään oman mielenrauhamme vuoksi maailmaa ja sen ilmiöitä. Mielenkiintomme herää ja etsimme omaa Mr. Wattsoniamme apuun, jotta juttu saataisiin ratkaistua.
Jokaisella ihmisellä ja jokaisella suvulla on omat salaisuutensa. Oma maailmankaikkeutemme itsessään on yksi suuri mysteeri, jota tiede yrittää ratkoa saamatta kuin pieniä kuiskauksia asioiden oikeasta laidasta. Pala palalta yhdistelemällä, välillä virheosumia korjaillen salaisuuksia selvitetään kunnes asioiden oikea laita tulee ilmi. Kun totuus vihdoin on edessämme, emme välttämättä halua uskoa sitä. Heikki-eno paljastuu agressiiviseksi alkoholistiksi, vastaantulija on vammautunut pysyvästi jäädessään rattijuopon yliajamaksi kotikadullasi. Maapallo onkin pyöreä, eikä se olekaan maailman keskipiste (vaikka se siksi mielivaltaisesti voidaan määritellä tietyssä yhteydessä)… Ironiaa ei välillä voi olla huomaamatta, vaikka niin haluaisimme.
Emme voi sille mitään. Uteliaisuutemme on kuin suklaakonvehti aivan nenäsi alla – sitä vastaan ei voi taistella. Niin kauan kuin olemme yksilöitä, ajattelemme ja toimimme itsenäisesti, meillä on myös salaisuuksia. Saadessamme selville lisää tästä maailmankaikkeudesta ja sen ilmiöistä, paljastuu uusia, selvitystä vaativia asioita, ja kehityksen myötä ilmestyy myös avaimet niiden ratkomiseen. Uteliaisuus on ihmiskunnan vahvuus, mutta voiko se olla myös sen tuho? Heikki-eno ei pidä siitä, mitä sait selville, ja eräänä päivänä löydät itsesi sairaalan teho-osastolta, potilaana. Tutkimme, kehittelemme, rakennamme ja teemme kokeita, kunnes jokin menee pahasti pieleen. Maapallon biologinen kello käynnistyy aloittaen lähtölaskennan aikakautemme suurimpaan joukkotuhoon.
Kenties se on jo käynnistetty. Siitä puhutaan koodinimellä Ilmastonmuutos.
Tiedät, että eräällä sukulaisistasi on syömishäiriö, ja että Pirkko-täti ja Heikki-eno eivät puhu toisilleen kuin pakon edessä.
Tiedät, että maailmankaikkeus syntyi alkuräjähdyksestä, mutta et tiedä, mitä oli sitä ennen.
Esität itsellesi pienen, mutta olennaisen kysymyksen: Miksi?
Ihmiset ovat loputtoman uteliaita olentoja. Lapsina olemme kaikki läpikäyneet kyselyiän (joka monilla ei lopu ikinä) selvittäessämme tätä maailmaa, jossa elämme. Oli kyse omasta lähisuvustamme, jonka kanssa jaamme perimämme, tai maailmankaikkeudesta, jossa elämme, haluaisimme tietää lisää. Janoamme lisätietoa etenkin henkilökohtaisista asioista, joita yritämme peitellä. Pyrimme jatkuvasti selvittämään oman mielenrauhamme vuoksi maailmaa ja sen ilmiöitä. Mielenkiintomme herää ja etsimme omaa Mr. Wattsoniamme apuun, jotta juttu saataisiin ratkaistua.
Jokaisella ihmisellä ja jokaisella suvulla on omat salaisuutensa. Oma maailmankaikkeutemme itsessään on yksi suuri mysteeri, jota tiede yrittää ratkoa saamatta kuin pieniä kuiskauksia asioiden oikeasta laidasta. Pala palalta yhdistelemällä, välillä virheosumia korjaillen salaisuuksia selvitetään kunnes asioiden oikea laita tulee ilmi. Kun totuus vihdoin on edessämme, emme välttämättä halua uskoa sitä. Heikki-eno paljastuu agressiiviseksi alkoholistiksi, vastaantulija on vammautunut pysyvästi jäädessään rattijuopon yliajamaksi kotikadullasi. Maapallo onkin pyöreä, eikä se olekaan maailman keskipiste (vaikka se siksi mielivaltaisesti voidaan määritellä tietyssä yhteydessä)… Ironiaa ei välillä voi olla huomaamatta, vaikka niin haluaisimme.
Emme voi sille mitään. Uteliaisuutemme on kuin suklaakonvehti aivan nenäsi alla – sitä vastaan ei voi taistella. Niin kauan kuin olemme yksilöitä, ajattelemme ja toimimme itsenäisesti, meillä on myös salaisuuksia. Saadessamme selville lisää tästä maailmankaikkeudesta ja sen ilmiöistä, paljastuu uusia, selvitystä vaativia asioita, ja kehityksen myötä ilmestyy myös avaimet niiden ratkomiseen. Uteliaisuus on ihmiskunnan vahvuus, mutta voiko se olla myös sen tuho? Heikki-eno ei pidä siitä, mitä sait selville, ja eräänä päivänä löydät itsesi sairaalan teho-osastolta, potilaana. Tutkimme, kehittelemme, rakennamme ja teemme kokeita, kunnes jokin menee pahasti pieleen. Maapallon biologinen kello käynnistyy aloittaen lähtölaskennan aikakautemme suurimpaan joukkotuhoon.
Kenties se on jo käynnistetty. Siitä puhutaan koodinimellä Ilmastonmuutos.
keskiviikko 3. maaliskuuta 2010
Luulotautinen lääkäri
Lunta sataa lumiennätykseksi asti, lämpötila on nollassa, AKT lakkoilee ja ahtaajat vielä toistaiseksi tyytyvät uhkailemaan lakolla. Kevät on näköjään lähtenyt käyntiin muutenkin kuin säiden puolesta. Lakkoilut ja muut uutisaiheet sikseen, carpe diem: päivien edetessä valoisa aika pitenee pitenemistään ja energiaa riittää vaikka mihin – esimerkiksi Finland Ice Marathoniin, matkaluistelutapahtumaan, joka oli tuossa pari viikkoa sitten. Sijoituin omassa sarjassani (12,5 km naisten kuntosarja) kahdenneksitoista kaunoluistimilla luistellen, aikana 55:03. Ensi vuonna sitten 25 km urakka, pitänee hommata matkaluistimet.
Kunnollisen, tunnollisen nuoren naisen tapaan viime aikoina olen sekä keskittynyt kehonhuoltoon sopivasti hemmottelemalla itseäni (lue: säännöllinen hierojalla käynti) ja urheilemalla riittävän monipuolisesti että panostanut opintoihin lukemalla ahkerasti. Railakkaaseen opiskelijaelämään "kuuluvan" juhlimisen määrä on vähentynyt merkitsevästi (aina ei vaan jaksa…) uuden vuoden sujahdettua kostean railakkaasti raikkaassa Alppi-ilmassa Helsingin lääkisporukan kanssa. Kiivastahtinen syksy ja stressaava tammikuu - kiitos erään uusintatentin, joka onneksi meni läpi melko hyvällä arvosanalla - ovat vaihtumassa rauhallisempaan kevääseen, jossa häämöttää vain kolme tenttiä.
Kyllä, kolme (3) tenttiä koko keväänä.
Opintojen edetessä kurssit tulevat yhä mielenkiintoisemmiksi; tällä hetkellä menossa on kliininen mikrobiologia 1, joka sisältää eri mikrobit (bakteerit, sienet, hiivat ja virukset) ja niiden aiheuttamat infektiot. Yllättävää kyllä, motivaationi on katossa ja lukeminen sujuu vallan mallikkaasti! Kuitenkin väistämättä tunnen takaraivossani kehittyvän bakteerikammon paineen, joka kasvaa päivä päivältä suoraan verrannollisena opiskelun määrään. En tajunnutkaan, kuinka pelottavaa on tietää liian monen bakteerin nimet, ulkomuodot, kasvupaikat ja ko. bakteeri-infektion aikaansaamat taudit eri riskiryhmineen, puhumattakaan jokaisen bakteerin jatkuvasti lisääntyvästä resistenssistä antibiootteja kohtaan. Yksi kerrallaan antibiootit lakkaavat tehoamasta yhteen sun toiseen bakteeriin, kunnes mitään ei ole enää jäljellä…
Toinen huono puoli medisiinisen tiedon lisääntymisessä on, että väistämättä alkaa diagnosoimaan itseään. Sydämestä löytyykin sivuääni – sen on pakko olla osittain avonainen foramen ovale! Rytmihäiriöitäkin esiintyy, pitäisiköhän tässä jo lähteä kardiologin paikkeille. Yksi varpaan kynsi on hieman erilainen kuin muut – no nyt olen saanut jostain kynsisilsan (T. rubrum)…
Kunnollisen, tunnollisen nuoren naisen tapaan viime aikoina olen sekä keskittynyt kehonhuoltoon sopivasti hemmottelemalla itseäni (lue: säännöllinen hierojalla käynti) ja urheilemalla riittävän monipuolisesti että panostanut opintoihin lukemalla ahkerasti. Railakkaaseen opiskelijaelämään "kuuluvan" juhlimisen määrä on vähentynyt merkitsevästi (aina ei vaan jaksa…) uuden vuoden sujahdettua kostean railakkaasti raikkaassa Alppi-ilmassa Helsingin lääkisporukan kanssa. Kiivastahtinen syksy ja stressaava tammikuu - kiitos erään uusintatentin, joka onneksi meni läpi melko hyvällä arvosanalla - ovat vaihtumassa rauhallisempaan kevääseen, jossa häämöttää vain kolme tenttiä.
Kyllä, kolme (3) tenttiä koko keväänä.
Opintojen edetessä kurssit tulevat yhä mielenkiintoisemmiksi; tällä hetkellä menossa on kliininen mikrobiologia 1, joka sisältää eri mikrobit (bakteerit, sienet, hiivat ja virukset) ja niiden aiheuttamat infektiot. Yllättävää kyllä, motivaationi on katossa ja lukeminen sujuu vallan mallikkaasti! Kuitenkin väistämättä tunnen takaraivossani kehittyvän bakteerikammon paineen, joka kasvaa päivä päivältä suoraan verrannollisena opiskelun määrään. En tajunnutkaan, kuinka pelottavaa on tietää liian monen bakteerin nimet, ulkomuodot, kasvupaikat ja ko. bakteeri-infektion aikaansaamat taudit eri riskiryhmineen, puhumattakaan jokaisen bakteerin jatkuvasti lisääntyvästä resistenssistä antibiootteja kohtaan. Yksi kerrallaan antibiootit lakkaavat tehoamasta yhteen sun toiseen bakteeriin, kunnes mitään ei ole enää jäljellä…
Toinen huono puoli medisiinisen tiedon lisääntymisessä on, että väistämättä alkaa diagnosoimaan itseään. Sydämestä löytyykin sivuääni – sen on pakko olla osittain avonainen foramen ovale! Rytmihäiriöitäkin esiintyy, pitäisiköhän tässä jo lähteä kardiologin paikkeille. Yksi varpaan kynsi on hieman erilainen kuin muut – no nyt olen saanut jostain kynsisilsan (T. rubrum)…
sunnuntai 17. tammikuuta 2010
Muutoksen tuulia
Luulisi minun oppineen jo tähän ikään mennessä, että elämä tekee yllättäviäkin käänteitä silmän räpäyksessä niin tahtoessaan. Käännös siellä, toinen täällä, ja yhtäkkiä elämä näyttää itsensä taas uudessa valossa. Muutokset saattavat välillä tuntua hitailta, mutta mieti: saivatko ne alkunsa hitaasti vai oliko alku odottamaton ja nopea? Jotkut muutokset tarvitsevat aikaa kypsyäkseen ja puhjetakseen täyteen kukkaan, mutta ne kyllä ilmestyvät hetkessä! Joskus ymmärrät vasta pitkänkin ajan kuluttua, että elämä taisi tehdä taas hattutempun, etkä edes huomannut sitä. Onpa vielä niinkin, että muutokset tuntuvat tulevan aina juuri silloin, kun niitä ei osaa odottaa ja juuri sillä tavalla kuin niiden ei oleta tulevan. Sen takia ne ovatkin niin kutkuttavia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)