Elämä on aikajana, elämä on kehä. Tämä elämä on ainoamme, silti elämme useita eri elämiä. Elämällä on jokin tarkoitus, tai ehkä ei olekaan. Elämä on tässä ja nyt. Elämä on tulevaisuus.
Rajoitetaan vähän! Edellinen vaikuttaa niin sekavalta, että tyydyn tuumaamaan: elämä on.
Monella rintamalla on tapahtunut asioita, jotka ovat vieneet minua eteenpäin olevaisessa elämässäni, takapakkia on saanut ainoastaan kuntoni. Sekään ei liene ihmeellistä, kun mietin viimeistä kuutta kuukautta. Tai vuotta tai paria. Olen ollut kovilla, huomaan sen nyt. Aikaisemmin kerroin uteliaille lääkiksen olevan niin rankkaa, kuin siitä itse tekee, mutta nyt mieleni on muuttunut: lääkis on rankkaa, mikäli haluaa elämäänsä muutakin sisältöä, kuin opiskelun. Jo viime talvena totesin eräässä sisätautiopetuksessa, kuinka hienoa olisi, jos pääsisi vuodeksi pakkohoitoon vanhanajan keuhkoparantolaan – kokonainen vuosi pakkolomaa! Se ei kuitenkaan nykypäivänä ole mahdollista, kiitos tehokkaiden hoitomuotojen. Vain mielenterveyden puolella saa pakkohoitoja, mutta siihen tuskin kukaan haluaa vapaaehtoisesti.
Ajankohtaisena aiheena tällä kertaa on elämänmuutos. Juuri muutokset vievät elämää eteenpäin. Askeleita toisensa jälkeen, kunnes otamme viimeisenkin askeleen. Viime aikoina ottamani askeleet ovat tuoneet minulle mukanaan paljon iloa ja onnea - ja myös vastuuta. Olen joutunut miettimään muutakin kun omia menojani, tekemisiäni ja sanomisiani. Toki on tärkeää, etten uhraa itseäni pois kokonaan enkä hukkaa itseäni. Opin jatkuvasti paremmin olemaan minä tässä muuttuneessa arjessa, enkä usko näiden sopeutumiskeinojen koskaan katoavan. Olen oppinut, että sopeutuminen, uuden oppiminen tai jostain luopuminen ei tarkoita muuttumista, ellet itse koe sen olevan sitä.
Muutos on kuitenkin elimistölle rasite ja aiheuttaa elimistössä stressitilan. Positiivisena koetaan lyhytaikainen stressi, sillä se antaa hetkeksi lisää potkua arkeen. Pitkäaikaisempana stressi uuvuttaa ja johtaa jopa masennukseen. Sama voi tapahtua myös silloin, jos lievän, kroonisen stressin päälle sattuu suuri elämänmuutos. Jokainen haluaisi elämänsä vievän eteenpäin, mutta kun jaksaminen vaikeutuu, olisi usein tärkeää osata ottaa askel taaksepäin, rentoutua ja odottaa parempaa jaksamista. Juuri tämä vaihe minulla on meneillään: opettelen ottamaan rennosti, nojaamaan myös taaksepäin, etten menisi jatkuvasti tukka putkella eteenpäin ajattelematta omaa jaksamistani. Elämässäni on tapahtunut suuri, toivottavasti loppuelämäni mittainen muutos, ja vaikka ottaisin askeleen taaksepäin, on katseeni silti eteenpäin.
Hyvä elämä.
P.S. Sain luettua Toni Morrisonin kirjan Minun kansani, minun rakkaani. Kirja kertoi Yhdysvaltojen neekeriorjien elämästä sisällissodan jälkeen. Itsekin tummaihoinen Morrison palkittiin Nobelin kirjallisuuden palkinnolla vuonna 1993 "for novels characterized by visionary force and poetic import, and which give life to an essential aspect of American reality". Alan nähdä entistä pidemmälle vaaleanpunaisen kuplani ulkopuolelle.
maanantai 7. marraskuuta 2011
tiistai 11. lokakuuta 2011
Sata vuotta (päivää?)
Pitkäaikainen lukuprojekti saapui vihdoin päätökseen. Gabriel García Márquezin kirja Sadan vuoden yksinäisyys, jota luin suunnilleen sata päivää (tai ainakin se tuntui siltä), oli lukukokemuksena yhtä sekopäinen kuin minäkin, onnistuen kuitenkin pitämään punaisen langan tiukasti hallinnassaan koko tarinan ajan (kuten minäkin). Kirjassa sekoittui erikoisella tavalla historia ja fiktio saaden paikoitellen jopa fantasiamaisia piirteitä. Henkilöhahmot olivat taitavasti ja yksityiskohtaisesti kuvattuja, eikä juuri mikään asia kirjassa jäänyt pinnalliseksi, vaikka sitä käsiteltiin hyvinkin lyhyesti.
Nopeatempoisesta kerronnastaan huolimatta - kirjan 420 sivun aikana kului arviolta 150 vuotta - kyllästyin välillä kirjaan. Mistä syystä? Kenties se toisti itseään, mutta niin kirja itsekin kertoi. Buendian suvussa sukupolvet vaihtuivat, sivulliset toivat perimäänsä välistä mukaan, mutta Buendian koitokset kulkivat kehää pojalta pojalle lähes aina henkilön nimeä mukaillen. Aurelianojen ja Jose Arcadioiden tulevaisuus oli kirjaimellisesti kirjoitettu jo ennen heidän ristimishetkeään.
Nobelin palkinto annettiin vuonna 1982 Garcíalle "for his novels and short stories, in which the fantastic and the realistic are combined in a richly composed world of imagination, reflecting a continent's life and conflicts".
Seuraavana vuorossa Nobel-palkintojen ulkopuolista kirjallisuutta tenttilukemiston ohella (tänä syksynä meillä on kaiken kaikkiaan kuusi tenttiä), joten tämän projektin suorittaminen saa jäädä taka-alalle.
Nopeatempoisesta kerronnastaan huolimatta - kirjan 420 sivun aikana kului arviolta 150 vuotta - kyllästyin välillä kirjaan. Mistä syystä? Kenties se toisti itseään, mutta niin kirja itsekin kertoi. Buendian suvussa sukupolvet vaihtuivat, sivulliset toivat perimäänsä välistä mukaan, mutta Buendian koitokset kulkivat kehää pojalta pojalle lähes aina henkilön nimeä mukaillen. Aurelianojen ja Jose Arcadioiden tulevaisuus oli kirjaimellisesti kirjoitettu jo ennen heidän ristimishetkeään.
Nobelin palkinto annettiin vuonna 1982 Garcíalle "for his novels and short stories, in which the fantastic and the realistic are combined in a richly composed world of imagination, reflecting a continent's life and conflicts".
Seuraavana vuorossa Nobel-palkintojen ulkopuolista kirjallisuutta tenttilukemiston ohella (tänä syksynä meillä on kaiken kaikkiaan kuusi tenttiä), joten tämän projektin suorittaminen saa jäädä taka-alalle.
maanantai 1. elokuuta 2011
A Wish Come True
Koskaan ei pidä toivoa mitään sellaista, jonka ei oikeasti haluaisi toteutuvan, sillä toiveilla todella on taipumus toteutua. Toiveet voivat olla tavotteita ja kunnianhimoa, mutta myös tunteiden, kuten vihan, synnyttämiä ajatuksia. En tällä kertaa aio esittää tieteellistä näkökulmaa alitajunnan vaikutuksesta käyttäytymismalleihin ja tavoitteisiin toiveiden ohjaamana, vaan esitän täysin omakohtaisen pohjan väitteelleni.
Ensimmäinen harras toiveeni on pienestä pitäen ollut jääkauden tulo. Kenties tämä toive on saanut alkunsa siitä, että olen aina rakastanut kaikkea talvessa: talven valkoista, kimmeltävää kauneutta, raikasta talvi-ilmaa, pimeitä iltoja kirkkaine tähtitaivaineen sekä lumisateen keveitä hiutaleita. Talviurheilulajit ovat mitä parhainta viihdettä ja maustetta, nimittäin ruoka ei ole ikinä maistunut paremmalta, kuin punaposkisena pitkän hiihtolenkin jälkeen! Ilmastonmuutos todella on tuloillaan mikäli tutkijoihin on uskomista, mutta toistaiseksi lämpötilakäyrät menevät hieman väärään suuntaan...
Kas vain, toinen toiveeni - jo toteutunut - oli leikkaukseen pääseminen. Ei mitään isoa ja vakavaa, vaan jotain pientä ja harmitonta. Kas vain, eräänä päivänä huomasin patin nivusessani. Kas vain, kasvain se ei ollut, vaan nivustyrä, joka piti leikata. Oikeassa nivusessani on 8 cm arpi todisteena.
Kolmannen toiveeni, tai oikeastaan haaveeni, muistin vasta pari päivää sitten. Ala-asteella luokkasormuksia tilatessamme kuvittelin tulevaisuuttani ensimmäisen luokkakokouksen aikaan, ennalta päätettynä päivämääränä 10.10.2010. Kuvittelin olevani menestyvä nuori nainen opiskelemassa arvostettuun ammattiin. Kuvittelin rinnalleni ihanan, rakastavan miehen ja kenties lapsen tai pari. Kuvittelin olevani onnellisempi kuin ikinä, suorastaan säteileväni onnea ympärilleni. Ensimmäiseen luokkakokouspäivämäärään mennessä haaveeni ei ollut täyttynyt. Siitä ei ollut tietoakaan, paitsi ehkä haaveeni kutitteli tietoisuuttani muistin syövereistä. Seuraavaa luokkakokousta ollaan mietitty tälle syksylle, sillä viime vuonna kaikki (ml. minä) eivät päässeet paikalle.
Ja tänä syksynä haaveeni on totta.
Ensimmäinen harras toiveeni on pienestä pitäen ollut jääkauden tulo. Kenties tämä toive on saanut alkunsa siitä, että olen aina rakastanut kaikkea talvessa: talven valkoista, kimmeltävää kauneutta, raikasta talvi-ilmaa, pimeitä iltoja kirkkaine tähtitaivaineen sekä lumisateen keveitä hiutaleita. Talviurheilulajit ovat mitä parhainta viihdettä ja maustetta, nimittäin ruoka ei ole ikinä maistunut paremmalta, kuin punaposkisena pitkän hiihtolenkin jälkeen! Ilmastonmuutos todella on tuloillaan mikäli tutkijoihin on uskomista, mutta toistaiseksi lämpötilakäyrät menevät hieman väärään suuntaan...
Kas vain, toinen toiveeni - jo toteutunut - oli leikkaukseen pääseminen. Ei mitään isoa ja vakavaa, vaan jotain pientä ja harmitonta. Kas vain, eräänä päivänä huomasin patin nivusessani. Kas vain, kasvain se ei ollut, vaan nivustyrä, joka piti leikata. Oikeassa nivusessani on 8 cm arpi todisteena.
Kolmannen toiveeni, tai oikeastaan haaveeni, muistin vasta pari päivää sitten. Ala-asteella luokkasormuksia tilatessamme kuvittelin tulevaisuuttani ensimmäisen luokkakokouksen aikaan, ennalta päätettynä päivämääränä 10.10.2010. Kuvittelin olevani menestyvä nuori nainen opiskelemassa arvostettuun ammattiin. Kuvittelin rinnalleni ihanan, rakastavan miehen ja kenties lapsen tai pari. Kuvittelin olevani onnellisempi kuin ikinä, suorastaan säteileväni onnea ympärilleni. Ensimmäiseen luokkakokouspäivämäärään mennessä haaveeni ei ollut täyttynyt. Siitä ei ollut tietoakaan, paitsi ehkä haaveeni kutitteli tietoisuuttani muistin syövereistä. Seuraavaa luokkakokousta ollaan mietitty tälle syksylle, sillä viime vuonna kaikki (ml. minä) eivät päässeet paikalle.
Ja tänä syksynä haaveeni on totta.
lauantai 23. heinäkuuta 2011
Työhyvinvointia kaikille!
Työ koskettaa meitä jokaista eri tavalla: joku yrittää välttää työntekoa viimeiseen saakka, toiselle työ merkitsee pelkkää tienestiä normaalia elämää varten, jollekin työ on kutsumus, uraohjuksille työ on elämä. Huolimatta siitä, miten kukin työhön suhtautuu, on työhyvinvointi avainasemassa. Jos työssään ei viihdy, on seurauksena stressireaktio, työuupumus ja loppuunpalaminen. Työperäinen stressi on yleinen terveysongelma ja aiheuttaa runsaasti sairauspoissaoloja sekä psyykkisten että fyysisten syiden pakottamana.
Mistä työhyvinvointi muodostuu? Hyvinvointi ei rajaudu tässä tapauksessa vain työpaikalle, vaan myös elämään työn ulkopuolella. Kokonaisuutta voitaisiin kuvata seinällä, johon on ripustettu taulu. Viihtyisä työympäristö ja mukavat työkaverit luovat raamit, joiden sisäpuolen työn mielekkyys ja hallittavuus täyttävät. Jotta taulu miellyttäisi silmää, täytyy sitä ympäröivän seinänkin olla hyvässä kunnossa ilman lohkeilevaa maalia tai repeileviä tapetteja. Seinä kuvaa perhe-elämää ja vapaa-aikaa niin yksin kuin yhdessä touhuten tai leväten. Työn merkitystä elämässä voidaan kuvata taulun koon suhteella seinään: uraohjuksilla taulu täyttää lähes koko seinän.
Kun olet stressaantunut tai jopa jo uupunut työhösi, tulisi sinun herätä ja esittää itsellesi kysymys: Mikä elämässäni tai työssäni aiheuttaa sen? Joskus läheisen kanssa keskustelu auttaa löytämään vastauksen; he näkevät toisena osapuolena elämäsi eri kuvakulmasta. Vasta syyn löydyttyä voidaan paneutua sen korjaamiseen: tarvitsetko toimenkuvan muutosta, oman työhuoneen, vai oletko kenties unohtanut harrastukset ja itsesi huoltamisen? Oletko menettänyt tai menettämässä jonkun läheisesi? Onko elämäntilanteesi muuttunut niin, että tarvitsisit vastaavasti työhön muutosta? Asiaa ei tarvitse pohtia yksin. Sinussa ei ole mitään vikaa, työstressiä ei tarvitse hävetä. Se on luonnollinen vaste liialliseen kuormitukseen ja jatkuessaan aiheuttaa vakavampia sekä fyysisiä että psyykkisiä ongelmia.
Työterveyshuolto on järjestetty työntekijöitä ja heidän hyvinvointiaan varten. Ilman työntekijöitä ei olisi valtioita, ei edes yhteisöjä. Suomen työterveysjärjestelmä on ainutlaatuinen maailmassa, eikä sen merkitystä ole täysin ymmärretty tai välttämättä edes yritetty selittää. Olen alkanut harkita vakavasti suuntautumisvaihtoehtona työterveyttä ymmärrettyäni sen merkityksen ja monipuolisen toimenkuvan. Työterveyslääkäri ei kiusaa potilaitaan – työntekijöitä – vaan yrittää auttaa heitä jaksamaan elämäänsä, huomaamaan sen kuormittavat puolet ja keventämään niitä tavoitteenaan kokonaisuutena hyvinvoiva potilas. Työterveyslääkärinä myös oma työhyvinvointini olisi paremmin turvattu, esimerkiksi verrattuna päivystystyöhön, työn hallittavuuden ja työhön vaikuttamismahdollisuuksien takia!
Mistä työhyvinvointi muodostuu? Hyvinvointi ei rajaudu tässä tapauksessa vain työpaikalle, vaan myös elämään työn ulkopuolella. Kokonaisuutta voitaisiin kuvata seinällä, johon on ripustettu taulu. Viihtyisä työympäristö ja mukavat työkaverit luovat raamit, joiden sisäpuolen työn mielekkyys ja hallittavuus täyttävät. Jotta taulu miellyttäisi silmää, täytyy sitä ympäröivän seinänkin olla hyvässä kunnossa ilman lohkeilevaa maalia tai repeileviä tapetteja. Seinä kuvaa perhe-elämää ja vapaa-aikaa niin yksin kuin yhdessä touhuten tai leväten. Työn merkitystä elämässä voidaan kuvata taulun koon suhteella seinään: uraohjuksilla taulu täyttää lähes koko seinän.
Kun olet stressaantunut tai jopa jo uupunut työhösi, tulisi sinun herätä ja esittää itsellesi kysymys: Mikä elämässäni tai työssäni aiheuttaa sen? Joskus läheisen kanssa keskustelu auttaa löytämään vastauksen; he näkevät toisena osapuolena elämäsi eri kuvakulmasta. Vasta syyn löydyttyä voidaan paneutua sen korjaamiseen: tarvitsetko toimenkuvan muutosta, oman työhuoneen, vai oletko kenties unohtanut harrastukset ja itsesi huoltamisen? Oletko menettänyt tai menettämässä jonkun läheisesi? Onko elämäntilanteesi muuttunut niin, että tarvitsisit vastaavasti työhön muutosta? Asiaa ei tarvitse pohtia yksin. Sinussa ei ole mitään vikaa, työstressiä ei tarvitse hävetä. Se on luonnollinen vaste liialliseen kuormitukseen ja jatkuessaan aiheuttaa vakavampia sekä fyysisiä että psyykkisiä ongelmia.
Työterveyshuolto on järjestetty työntekijöitä ja heidän hyvinvointiaan varten. Ilman työntekijöitä ei olisi valtioita, ei edes yhteisöjä. Suomen työterveysjärjestelmä on ainutlaatuinen maailmassa, eikä sen merkitystä ole täysin ymmärretty tai välttämättä edes yritetty selittää. Olen alkanut harkita vakavasti suuntautumisvaihtoehtona työterveyttä ymmärrettyäni sen merkityksen ja monipuolisen toimenkuvan. Työterveyslääkäri ei kiusaa potilaitaan – työntekijöitä – vaan yrittää auttaa heitä jaksamaan elämäänsä, huomaamaan sen kuormittavat puolet ja keventämään niitä tavoitteenaan kokonaisuutena hyvinvoiva potilas. Työterveyslääkärinä myös oma työhyvinvointini olisi paremmin turvattu, esimerkiksi verrattuna päivystystyöhön, työn hallittavuuden ja työhön vaikuttamismahdollisuuksien takia!
lauantai 16. heinäkuuta 2011
Lukutoukka vauhdissa
Vielä on kesää jäljellä - noin puolet. Lukutahti senkun kiihtyy, kun ymmärsin käyttää kirjastoa hyväksi tehokkaimmalla mahdollisella tavalla, eli kirjastotätejä. Heillä on alan koulutus, he ovat lukeneet runsaasti sekä kirjallisuuden klassikoita että tuoreiden kirjailijoiden teoksia ja ennen kaikkea he istuvat neuvontatiskin takana enimmäkseen tyhjän panttina. Mikä potentiaali, mikä voimavara!
Ensimmäinen ristiretki kirjastotädin tietojen syövereihin tuotti tulosta. Luettuani Hermann Hessen kirjan Narkissos ja kultasuu, olin myyty. Kirjan teemana on rakkaus, muttei suinkaan mikään Jean Austinin maailmassa liitelevä kliseinen, romantiikkaa pursuava vaaleanpunainen röyhelö, vaan aito, pyyteetön rakkaus, ystävien keskeinen rakkaus ja ihailu sekä suurimpana kaikista äidinrakkaus (toim. huom. edellinen tarkoituksella yhdyssanana kirjoitettuna, ei siis sisällä yhdyssanavirhettä). Henkilöhahmot ovat aitoja, inhimillisen hiomattomia, epätäydellisiä ja juuri siksi niin vastustamattomia. Kultasuun huikentelevainen, edesvastuuton elämä aukesi eteeni selkeämpänä kuin mikään elokuva ikinä. Hermann Hesse palkittiin Nobelin kirjallisuuden palkinnolla vuonna 1946 "for his inspired writings which, while growing in boldness and penetration, exemplify the classical humanitarian ideals and high qualities of style".
Toinen kirjastotädin käteeni ojentama opus oli Ernest Hemingwayta, mikäpä muukaan kuin Vanhus ja meri. Kirja on kerrassaan ihastuttavan mukaansatempaava, vauhdikas tempo kietoo lukijan otteeseensa, pistää tuntemaan vanhuksen tuskat ja houreet keskellä merta taistelussa elämänsä suurimmasta saaliista. Tätä kirjaa ei tee mieli laskea käsistään, ennen kuin viimeiset sanat on luettu. Seuraavana kirjana taidan lukea vielä toisen Hemingwayn... Ernest Hemingway palkittiin Nobelin kirjallisuuden palkinnolla vuonna 1954 "for his mastery of the art of narrative, most recently demonstrated in The Old Man and the Sea, and for the influence that he has exerted on contemporary style". Kerrassaan upeaa.
Satuin myös lukemaan Päivi Alasalmen kirjan Tuo tumma nainen, joka on kertomus kahden niin erilaisen suvun yhdistymisestä ja tuhosta. Alasalmen kirjat ovat tunnettuja niiden synkeistä naiskohtaloista - niin myös tässä kirjassa. Luettu on myös erään naislääkäri-kirjailijan - jonka nimi on nyt aivan liian vaikea palauttaa muistiini, eikä googlekaan tässä näytä auttavan - kirja Kolopalloilijoiden maa. Se kertoo golfkentän ympäristön eläinten elämästä hellyyttävästi ja hauskasti, mutta kovin kömpelösti.
Näillä eväillä jatkan ahkerasti neuvonnan kirjastotätien hyväksikäyttöä - suosittelen lämpimästi muillekin!
Ensimmäinen ristiretki kirjastotädin tietojen syövereihin tuotti tulosta. Luettuani Hermann Hessen kirjan Narkissos ja kultasuu, olin myyty. Kirjan teemana on rakkaus, muttei suinkaan mikään Jean Austinin maailmassa liitelevä kliseinen, romantiikkaa pursuava vaaleanpunainen röyhelö, vaan aito, pyyteetön rakkaus, ystävien keskeinen rakkaus ja ihailu sekä suurimpana kaikista äidinrakkaus (toim. huom. edellinen tarkoituksella yhdyssanana kirjoitettuna, ei siis sisällä yhdyssanavirhettä). Henkilöhahmot ovat aitoja, inhimillisen hiomattomia, epätäydellisiä ja juuri siksi niin vastustamattomia. Kultasuun huikentelevainen, edesvastuuton elämä aukesi eteeni selkeämpänä kuin mikään elokuva ikinä. Hermann Hesse palkittiin Nobelin kirjallisuuden palkinnolla vuonna 1946 "for his inspired writings which, while growing in boldness and penetration, exemplify the classical humanitarian ideals and high qualities of style".
Toinen kirjastotädin käteeni ojentama opus oli Ernest Hemingwayta, mikäpä muukaan kuin Vanhus ja meri. Kirja on kerrassaan ihastuttavan mukaansatempaava, vauhdikas tempo kietoo lukijan otteeseensa, pistää tuntemaan vanhuksen tuskat ja houreet keskellä merta taistelussa elämänsä suurimmasta saaliista. Tätä kirjaa ei tee mieli laskea käsistään, ennen kuin viimeiset sanat on luettu. Seuraavana kirjana taidan lukea vielä toisen Hemingwayn... Ernest Hemingway palkittiin Nobelin kirjallisuuden palkinnolla vuonna 1954 "for his mastery of the art of narrative, most recently demonstrated in The Old Man and the Sea, and for the influence that he has exerted on contemporary style". Kerrassaan upeaa.
Satuin myös lukemaan Päivi Alasalmen kirjan Tuo tumma nainen, joka on kertomus kahden niin erilaisen suvun yhdistymisestä ja tuhosta. Alasalmen kirjat ovat tunnettuja niiden synkeistä naiskohtaloista - niin myös tässä kirjassa. Luettu on myös erään naislääkäri-kirjailijan - jonka nimi on nyt aivan liian vaikea palauttaa muistiini, eikä googlekaan tässä näytä auttavan - kirja Kolopalloilijoiden maa. Se kertoo golfkentän ympäristön eläinten elämästä hellyyttävästi ja hauskasti, mutta kovin kömpelösti.
Näillä eväillä jatkan ahkerasti neuvonnan kirjastotätien hyväksikäyttöä - suosittelen lämpimästi muillekin!
perjantai 10. kesäkuuta 2011
Työympyröitä
Kauan on siitä, kun viimeksi kesäloma oli minulle lomaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Uusi ja upea mahdollisuus ansaita omaa rahaa houkutteli kovin ja piti käyttää välittömästi hyväksi, kun se vaan tuli mahdolliseksi. Tämä tarkoittaa työsuojeluhallinnon mukaan sitä vuotta, kun henkilö täyttää 15 vuotta ja on suorittanut peruskoulun. Myös 14 vuotta täyttävä voi tehdä kesätöitä, mutta enintään puolet loma-ajastaan, ja työn on oltava kevyttä, eikä se saa haitata terveyttä, kehitystä tai koulunkäyntiä. Nopeasti laskettuna olen siis kuluttanut lomani ahertaen - ja mahdollistaen vakituisten työntekijöiden kesälomat - jo kahdeksana kesänä.
Mikäli tutkimuksiin on uskomista, suuri osa Suomen nuorisosta on kesätöissä, eivätkä pelkästään peukaloita pyörittämässä. Tutkimukset kertovat meille nuorista, jotka ovat ahkeria ja tunnollisia työssään – ja vaiettuna tosiasiana lisäksi halpaa, helposti höynäytettävää työvoimaa. Pientä terästäytymistä työntekijän oikeuksiin on ollut havaittavissa, mutta nuorilta puuttuu yhä runsaasti tietoa oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan ja uskoisin, että Suomen nuoriso on paremmassa opissa ja asemassa työntekijän oikeuksien ja palkkauksen suhteen kuin ulkomainen työvoima. Pitäisikö koulujen järjestää ysiluokkalaisille vaikkapa taloustiedon tunneille opetusta aiheesta?
Välillä tuntuu, etten itsekään työntekijänä tiedä oikeuksiani, velvollisuuksiani tai edes tarkkaa työnkuvaani. Nykyisessä kesätyössäni päivystyksessä on käytössä hieno perehdytysjärjestelmä, mutta työnkuvaa ei tunnu tuntevan kuin lähiesimieheni, päivystysalueen osastonhoitaja. Papereissakaan ei työnkuvaani ole kerrottu niin yksityiskohtaisesti, kuin tarve vaatisi. Mielummin olisi tekemättä kuin saisi kuulla jälkeenpäin, että joku asia olikin kiellettyä, mutta toisaalta tumput suorina seisomisesta saisi paheksuntaa kollegoilta.
Kun uusi työ vaatimuksineen ja kiireineen painaa, kaiken sekasorron keskellä helposti ahdistuu. Ahdistusta luo osaltaan myös kuluneen kouluvuoden stressi, joka ei vielä täysin ole ehtinyt haihtumaan kesäiseen auringonpaisteeseen.Tällöin tulee otettua takapakkia ja pahimmassa tapauksessa lopetettua työ tyystin. Viime kesä oli pahempi kuin tämä kesä, kahden viikon inttikokeilu pahin (nimim. kokemusta on). Kantapään kautta olen oppinut, että kaksi ensimmäistä viikkoa ovat kriittistä aikaa, jolloin ei saisi tehdä hätiköityjä päätöksiä. Ne ovat sopeutumisaikaa, oppimista ja totuttelua uusiin ympyröihin, joita ei saisi sotkea liialla negatiivisella ajattelulla. Sen jälkeen alkaa paine ja ahdistus helpottaa, kuviot alkavat hahmottua, ja äkkiä kesä töiden ääressä ei enää näytäkään kahden ja puolen metrin korkeushyppyrimalta.
Pikkuhiljaa, askel askeleelta, vapaapäivät aidosti vapaapäivinä viettäen paine helpottaa ja kesäloma töissä ei assosioidukaan pakkotyöleiriin, vaan alkaa tuntua kevyeltä arjelta. Työnteko tarkoittaa rahantuloa, raha tarkoittaa helpompaa alkavaa opiskeluvuotta. Kyllä tätä rumbaa vielä nuorena jaksaa ympäri vuoden, vanhempana saa levähtää. Vastikään viran saaneen, 52-vuotiaan isäni sanoin: "Kyllä tämä [8 viikon kesäloma] tässä iässä jo painaa paljon." Kun ikää tulee, velat on maksettu ja varallisuus alkaa karttua, loma alkaa merkitä hyviä tienestejä enemmän. Tällöin viimeistään on jo syytäkin levähtää ja pitää huoli hyvästä elämästä.
Mikäli tutkimuksiin on uskomista, suuri osa Suomen nuorisosta on kesätöissä, eivätkä pelkästään peukaloita pyörittämässä. Tutkimukset kertovat meille nuorista, jotka ovat ahkeria ja tunnollisia työssään – ja vaiettuna tosiasiana lisäksi halpaa, helposti höynäytettävää työvoimaa. Pientä terästäytymistä työntekijän oikeuksiin on ollut havaittavissa, mutta nuorilta puuttuu yhä runsaasti tietoa oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan ja uskoisin, että Suomen nuoriso on paremmassa opissa ja asemassa työntekijän oikeuksien ja palkkauksen suhteen kuin ulkomainen työvoima. Pitäisikö koulujen järjestää ysiluokkalaisille vaikkapa taloustiedon tunneille opetusta aiheesta?
Välillä tuntuu, etten itsekään työntekijänä tiedä oikeuksiani, velvollisuuksiani tai edes tarkkaa työnkuvaani. Nykyisessä kesätyössäni päivystyksessä on käytössä hieno perehdytysjärjestelmä, mutta työnkuvaa ei tunnu tuntevan kuin lähiesimieheni, päivystysalueen osastonhoitaja. Papereissakaan ei työnkuvaani ole kerrottu niin yksityiskohtaisesti, kuin tarve vaatisi. Mielummin olisi tekemättä kuin saisi kuulla jälkeenpäin, että joku asia olikin kiellettyä, mutta toisaalta tumput suorina seisomisesta saisi paheksuntaa kollegoilta.
Kun uusi työ vaatimuksineen ja kiireineen painaa, kaiken sekasorron keskellä helposti ahdistuu. Ahdistusta luo osaltaan myös kuluneen kouluvuoden stressi, joka ei vielä täysin ole ehtinyt haihtumaan kesäiseen auringonpaisteeseen.Tällöin tulee otettua takapakkia ja pahimmassa tapauksessa lopetettua työ tyystin. Viime kesä oli pahempi kuin tämä kesä, kahden viikon inttikokeilu pahin (nimim. kokemusta on). Kantapään kautta olen oppinut, että kaksi ensimmäistä viikkoa ovat kriittistä aikaa, jolloin ei saisi tehdä hätiköityjä päätöksiä. Ne ovat sopeutumisaikaa, oppimista ja totuttelua uusiin ympyröihin, joita ei saisi sotkea liialla negatiivisella ajattelulla. Sen jälkeen alkaa paine ja ahdistus helpottaa, kuviot alkavat hahmottua, ja äkkiä kesä töiden ääressä ei enää näytäkään kahden ja puolen metrin korkeushyppyrimalta.
Pikkuhiljaa, askel askeleelta, vapaapäivät aidosti vapaapäivinä viettäen paine helpottaa ja kesäloma töissä ei assosioidukaan pakkotyöleiriin, vaan alkaa tuntua kevyeltä arjelta. Työnteko tarkoittaa rahantuloa, raha tarkoittaa helpompaa alkavaa opiskeluvuotta. Kyllä tätä rumbaa vielä nuorena jaksaa ympäri vuoden, vanhempana saa levähtää. Vastikään viran saaneen, 52-vuotiaan isäni sanoin: "Kyllä tämä [8 viikon kesäloma] tässä iässä jo painaa paljon." Kun ikää tulee, velat on maksettu ja varallisuus alkaa karttua, loma alkaa merkitä hyviä tienestejä enemmän. Tällöin viimeistään on jo syytäkin levähtää ja pitää huoli hyvästä elämästä.
tiistai 26. huhtikuuta 2011
Maailma kaupunkien ulkopuolella
Haluaisin muuttaa pois keskustasta. Pois kaupungin hälinästä, asfalttiviidakosta, korkeiden talojen varjosta kaupungin ulkopuolelle, jossa on ruoho vihreämpää ja ihmiset iloisempia, järvestä saa onkia omat kalansa, keksiä omat kalavaleensa, ja sienimetsä karhuperheineen alkaa heti oman pihan reunasta. Kotina suloinen, pieni mummonmökki (rintamamiestalo kuivan korrektisti ilmaistuna) rantasaunalla ja puuliiterillä.
Vielä toistaiseksi joudun tyytymään tästä haaveilemiseen.
Unettomina iltoina mukavia ajatuksia miettiessäni olen jo sisustanut mökin valmiiksi, suunnitellut pihapiirin kauniiksi ja kehittänyt mielikuvasta kokonaisen pienen unimaailman naapureineen ja ihmissuhteineen. Unen tulon viivästyminen ei haittaa, kun pääsee seikkailemaan omaan pieneen maailmaansa, joka on olemassa vain minua varten.
Mitä tulevaisuus oikeasti tuo tullessaan: kaupunkia, maaseutua, kotimaata tai ulkomaata, sitä en voi enkä haluakaan tietää. Asun omassa, kauniissa yksiössäni mukavassa kaupungissa sen hyvien puolien parissa lähellä ystäviä ja sairaalaa (lue: koulua). Omakoti- ja pihatyöhimojen tullen käyn tekemässä niitä vanhempieni luona tai talkoilemassa ystävien mökeillä. Yksi asia kuitenkin on varmaa: en ymmärrä kaupunki-ihmisiä, enkä tule ikinä ymmärtämäänkään. Maailma kaupunkien ulkopuolella on minua varten. Maaseudun rauha kutsuu; tulevaisuus on vain kiinni siitä, vastaanko siihen.
Vielä toistaiseksi joudun tyytymään tästä haaveilemiseen.
Unettomina iltoina mukavia ajatuksia miettiessäni olen jo sisustanut mökin valmiiksi, suunnitellut pihapiirin kauniiksi ja kehittänyt mielikuvasta kokonaisen pienen unimaailman naapureineen ja ihmissuhteineen. Unen tulon viivästyminen ei haittaa, kun pääsee seikkailemaan omaan pieneen maailmaansa, joka on olemassa vain minua varten.
Mitä tulevaisuus oikeasti tuo tullessaan: kaupunkia, maaseutua, kotimaata tai ulkomaata, sitä en voi enkä haluakaan tietää. Asun omassa, kauniissa yksiössäni mukavassa kaupungissa sen hyvien puolien parissa lähellä ystäviä ja sairaalaa (lue: koulua). Omakoti- ja pihatyöhimojen tullen käyn tekemässä niitä vanhempieni luona tai talkoilemassa ystävien mökeillä. Yksi asia kuitenkin on varmaa: en ymmärrä kaupunki-ihmisiä, enkä tule ikinä ymmärtämäänkään. Maailma kaupunkien ulkopuolella on minua varten. Maaseudun rauha kutsuu; tulevaisuus on vain kiinni siitä, vastaanko siihen.
maanantai 25. huhtikuuta 2011
Elävä tuli. Järven pinta. Meren aallot. Hypnoottisia näköaistin herkkuja, joita voisi tuijotella ajasta ikuisuuteen silti kyllästymättä niihin. Samat ilmiöt eri ympäristössä, eri puitteissa, ja kuitenkin näky säilyy samana kuin aina ennenkin missä tahansa päin maailmaa, minä tahansa ajankohtana. Rauhoittuessaan hetkeen voi kuitenkin tulla joskus löytäneeksi uusia luonnon tarjoamia jälkiruokia, kuten talven jälkeen kesäauringon ensisäteille antautuessani huomasin.
Pilvien reunat. Kuten tulen liekit, nekin elävät, muuntuvat, katoavat ja uusiutuvat kiinnittäen kaiken kapasiteettisi niiden tuijottamiseen. Juuri pilvien reunat tarjoavat parhaan hypnoosin muodostaessaan kontrastin kirkkaan sinisen taivaan kanssa - paikan, jonne haluaisit päästä vierailemaan useammin kuin on mahdollista. Alhaalta päin tarkasteltuna ne ovat arkista herkkua, mutta entä sivusta ja ylhäältä päin? Luksusta, harvinaista herkkua, oikeaa näköalojen kaviaaria! Ihmistä, minua ainakaan, ei ole luotu pysyttelemään tiukasti jalat ja katse maassa!
Lumoavat näyt ovat kuin portti toiseen maailmaan. Ainakin ne tarjoavat hetken harhautuksen tästä maailmasta - tai oikeastaan siitä maailmasta, jonka ihminen luo päänsä sisään murheineen ja paineineen unohtaen nollata ne aina välillä. Näiden näkyjen kiinnittäessä huomiosi ja suurimman osan aisteistasi aivosi saavat tarvitsemansa tauon raskailta, mutta yhä keveneviltä ajatuksiltasi, jotka kevenevät sitä enemmän, mitä pidempään pysyt näkyjen vankina.
P.S. Toinen Nobel-kirjailija takana. Tällä kertaa kyseessä oli Laxness: Salka Valka. Teos oli täynnä elämänvoimaa, tunteita ja ihmisen suurta pienuutta tässä maailmassa. Kenties samaistuinkin kirjan päähenkilöön Salvör Valgeduriin tietyllä tavalla. Laxness palkittiin Nobelin kirjallisuuden palkinnolla vuonna 1955 "for his vivid epic power which has renewed the great narrative art of Iceland."
Pilvien reunat. Kuten tulen liekit, nekin elävät, muuntuvat, katoavat ja uusiutuvat kiinnittäen kaiken kapasiteettisi niiden tuijottamiseen. Juuri pilvien reunat tarjoavat parhaan hypnoosin muodostaessaan kontrastin kirkkaan sinisen taivaan kanssa - paikan, jonne haluaisit päästä vierailemaan useammin kuin on mahdollista. Alhaalta päin tarkasteltuna ne ovat arkista herkkua, mutta entä sivusta ja ylhäältä päin? Luksusta, harvinaista herkkua, oikeaa näköalojen kaviaaria! Ihmistä, minua ainakaan, ei ole luotu pysyttelemään tiukasti jalat ja katse maassa!
Lumoavat näyt ovat kuin portti toiseen maailmaan. Ainakin ne tarjoavat hetken harhautuksen tästä maailmasta - tai oikeastaan siitä maailmasta, jonka ihminen luo päänsä sisään murheineen ja paineineen unohtaen nollata ne aina välillä. Näiden näkyjen kiinnittäessä huomiosi ja suurimman osan aisteistasi aivosi saavat tarvitsemansa tauon raskailta, mutta yhä keveneviltä ajatuksiltasi, jotka kevenevät sitä enemmän, mitä pidempään pysyt näkyjen vankina.
P.S. Toinen Nobel-kirjailija takana. Tällä kertaa kyseessä oli Laxness: Salka Valka. Teos oli täynnä elämänvoimaa, tunteita ja ihmisen suurta pienuutta tässä maailmassa. Kenties samaistuinkin kirjan päähenkilöön Salvör Valgeduriin tietyllä tavalla. Laxness palkittiin Nobelin kirjallisuuden palkinnolla vuonna 1955 "for his vivid epic power which has renewed the great narrative art of Iceland."
tiistai 8. maaliskuuta 2011
Prosessori = suoritin
Kerroin Nobel-lukuprojektistani hyvälle ystävälleni Nuuskamuikkuselle. Muitta mutkitta Muikkunen totesi riippumattoman maailmanmatkaajan äänellään: "Muumipeikko, saat lukemisenkin vaikuttamaan suorittamiselta."
Minäkö? Suorittaja? Muikkusen toteamus oli kuin sankollinen kylmää vettä niskaan - se kirpaisi, mutta selkeytti kummasti. Elämä on nykyään suorittamista. Harrastukset ovat suorittamista. Koulu varsinkin on suorittamista. Mistä tahansa saa suorituspaineita, jopa leipomisesta tai asunnon siivoamisesta, aikakauslehtien järjestelystä tai arkiaamujen optimoinnista.
Moniaalla onkin herännyt vastarintaliikkeitä nykymaailman paineita kohtaan, päällimmäisenä paljon huomiota saanut Slow-liike. Tähänkin on ilmestynyt suorittamisen maku: on Slow Food, Slow Travel, Slow Gardening, Slow Parenting etc. Jokaiselle elämän osa-alueelle löytyy varmasti Slow-jotakin, ettei vain pääsisi rentoutumaan missään, mitä teet.
En voi kuin huokaista syvään. Turha ottaa suorituspaineita suorittamista vastaan.
P.S. Kirja 1/104 luettu: F.E. Sillanpää - Elämä ja aurinko.
Sillanpään Nobel-palkinto annettiin aikoinaan palkinto myönnettiin "syvällisestä ymmärtämisestä ja syvällisestä tyylitajusta, joita käyttäen hän on kuvannut kotimaansa maalaiselämää ja luontoa keskinäisessä vuorovaikutuksessa".
Minäkö? Suorittaja? Muikkusen toteamus oli kuin sankollinen kylmää vettä niskaan - se kirpaisi, mutta selkeytti kummasti. Elämä on nykyään suorittamista. Harrastukset ovat suorittamista. Koulu varsinkin on suorittamista. Mistä tahansa saa suorituspaineita, jopa leipomisesta tai asunnon siivoamisesta, aikakauslehtien järjestelystä tai arkiaamujen optimoinnista.
Moniaalla onkin herännyt vastarintaliikkeitä nykymaailman paineita kohtaan, päällimmäisenä paljon huomiota saanut Slow-liike. Tähänkin on ilmestynyt suorittamisen maku: on Slow Food, Slow Travel, Slow Gardening, Slow Parenting etc. Jokaiselle elämän osa-alueelle löytyy varmasti Slow-jotakin, ettei vain pääsisi rentoutumaan missään, mitä teet.
En voi kuin huokaista syvään. Turha ottaa suorituspaineita suorittamista vastaan.
P.S. Kirja 1/104 luettu: F.E. Sillanpää - Elämä ja aurinko.
Sillanpään Nobel-palkinto annettiin aikoinaan palkinto myönnettiin "syvällisestä ymmärtämisestä ja syvällisestä tyylitajusta, joita käyttäen hän on kuvannut kotimaansa maalaiselämää ja luontoa keskinäisessä vuorovaikutuksessa".
keskiviikko 23. helmikuuta 2011
Nobelin kirjallisuuspalkinto
Seuraa yleissivistävä tietoisku. Alfred Nobel, kuuluisa ruotsalainen, keksi dynamiitin lisäksi myös toisen maailmaa suuresti ilahduttavan asian: Nobelin palkinnot. Testamentissaan vuonna 1895 hän määräsi vuosittain palkittavan perustetun Nobel-säätiön rahoilla ansioituneita ammattilaisia kaiken kaikkiaan viideltä eri alalta: fysiikan, kemian, lääketieteen, kirjallisuuden ja rauhan palkinnot. Ensimmäiset palkinnot jaettiin vuonna 1901, jonka jälkeen vain pienet poikkeustilat, kuten toinen maailmansota, ovat tuoneet taukoja Nobelien jakamiseen.
Kuudes Nobel, taloustieteen, on uudempi ruotsalainen keksintö, jota on rahoitettu Ruotsin keskuspankin varoista vuodesta 1969 lähtien. Tämä palkinto luovutetaan samassa tilaisuudessa yhdessä fysiikan, kemian, lääketieteen ja kirjallisuuden Nobelien kanssa, 10. joulukuuta vuotuisesti Tukholman konserttitalolla. Mustana lampaana Nobelin rauhanpalkinto jaetaan Oslon vehreillä niityillä, ja tämän palkinnon saajan päättämiseksi valitaan vuosittain erillinen rauhankomitea.
En puhu Nobeleista siksi, että himoitsisin yhtä itselleni. Toki sellaisen ilolla ottaisin vastaan, mikäli sitä kovin tarjottaisiin, mutta tällä kertaa tarinoin Nobeleista aivan toisesta syystä. Mielenkiinnon kohteenani on kirjallisuus, ja päämääräni ällöttävän yleissivistävä, mutta samalla varsin viihdyttävä: aion ryhtyä luku-urakkaan ja kahlata läpi Nobelin kirjallisuuspalkituilta kirjailijoilta kultakin yksi tai useampi teos.
Kirjallisuuden Nobelpalkittujen lista on pitkä kuin vuosisata - käsittäähän se yhteensä palkitut vuosilta 1901-2012 poislukien vuodet 1914, 1918, 1935 ja maailmansodan vuodet 1940-1943, tehden yhteensä 105 palkintoa määrän lisääntyen joka vuosi yhdellä, ellei nyt satu syntymään vastaavia lieviä poikkeustiloja, kuin 1940-luvulla. Huomionarvoisia ovat erityisesti seuraavat seikat: vuonna 1939, juuri ennen sotaa, palkinto meni kotimaahamme kirjailija Frans Eemil Sillanpäälle. Ajan kuluessa yhteensä kaksi kirjailijaa on ikinä kieltäytynyt palkinnosta: Boris Pasternak vuonna 1958 (Neuvostoliiton pakottamana) ja Jean Paul Sartre vuonna 1964 (hän ei vain sattunut pitämään julkisista suosionosoituksista). Eniten palkintoja on myönnetty Ranskaan (13), Yhdysvaltoihin (12), Englantiin (9) ja Saksaan (8). Vetäneekö Ruotsi kotiinpäin jakaessaan 5. sijan yhdessä Italian kanssa kuudella (6) kirjallisuuspalkinnolla.
Saa nähdä, olenko saanut itseni kiinni ikuisuusprojektiin, vai pääsenkö vielä jonain päivänä kiinni Finlandia-palkittuihin kirjailijoihin...
Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneet kirjailijat:
(luettu 11/105)
2012: Mo Yan
2011: Tomas Tranströmer
2010: Mario Vargas Llosa
2009: Herta Müller
2008: Jean-Marie Gustave Le Clézio (Harhaileva tähti)
2007: Doris Lessing (Parempien ihmisten lapsi)
2006: Orhan Pamuk
2005: Harold Pinter
2004: Elfriede Jelinek
2003: John M. Coetzee
2002: Imre Kertész
2001: Sir Vidiadhar Surajprasad Naipaul
2000: Gao Xingjian
1999: Günter Grass
1998: José Saramago (Elefantin matka)
1997: Dario Fo
1996: Wislawa Szymborska
1995: Seamus Heaney
1994: Kenzaburo Oe (M/T ja kertomus Metsän ihmeestä)
1993: Toni Morrison (Minun kansani, minun rakkaani)
1992: Derek Walcott
1991: Nadine Gordimer
1990: Octavio Paz
1989: Camilo José Cela
1988: Naguib Mahfouz
1987: Joseph Brodsky
1986: Wole Soyinka
1985: Claude Simon
1984: Jaroslav Seifert
1983: William Golding
1982: Gabriel García Márquez (Sadan vuoden yksinäisyys)
1981: Elias Canetti
1980: Czeslaw Milosz
1979: Odysseus Elytis
1978: Isaac Bashevis Singer (Moskatin suku)
1977: Vicente Aleixandre
1976: Saul Bellow
1975: Eugenio Montale (21 Nobel-runoilijaa)
1974: Eyvind Johnson & Harry Martinson
1973: Patrick White
1972: Heinrich Böll
1971: Pablo Neruda (21 Nobel-runoilijaa)
1970: Aleksandr Isayevich Solzhenitsyn
1969: Samuel Beckett
1968: Yasunari Kawabata (Kioto)
1967: Miguel Angel Asturias
1966: Shmuel Yosef Agnon & Nelly Sachs (21 Nobel-runoilijaa)
1965: Mikhail Aleksandrovich Sholokhov
1964: Jean-Paul Sartre
1963: Giorgos Seferis (21 Nobel-runoilijaa)
1962: John Steinbeck
1961: Ivo Andric
1960: Saint-John Perse (21 Nobel-runoilijaa)
1959: Salvatore Quasimodo (21 Nobel-runoilijaa)
1958: Boris Leonidovich Pasternak (Tohtori Zivago)
1957: Albert Camus (Rutto)
1956: Juan Ramón Jiménez (21 Nobel-runoilijaa)
1955: Halldór Kiljan Laxness (Salka Valka)
1954: Ernest Miller Hemingway (Vanhus ja meri)
1953: Sir Winston Leonard Spencer Churchill
1952: François Mauriac
1951: Pär Fabian Lagerkvist (21 Nobel-runoilijaa)
1950: Earl (Bertrand Arthur William) Russell
1949: William Faulkner
1948: Thomas Stearns Eliot (21 Nobel-runoilijaa)
1947: André Paul Guillaume Gide
1946: Hermann Hesse (Narkissos ja Kultasuu)
1945: Gabriela Mistral (21 Nobel-runoilijaa)
1944: Johannes Vilhelm Jensen
1939: Frans Eemil Sillanpää (Elämä ja aurinko)
1938: Pearl Buck
1937: Roger Martin du Gard
1936: Eugene Gladstone O'Neill
1934: Luigi Pirandello
1933: Ivan Alekseyevich Bunin
1932: John Galsworthy
1931: Erik Axel Karlfeldt (21 Nobel-runoilijaa)
1930: Sinclair Lewis
1929: Thomas Mann
1928: Sigrid Undset
1927: Henri Bergson
1926: Grazia Deledda
1925: George Bernard Shaw
1924: Wladyslaw Stanislaw Reymont
1923: William Butler Yeats (21 Nobel-runoilijaa)
1922: Jacinto Benavente
1921: Anatole France
1920: Knut Pedersen Hamsun
1919: Carl Friedrich Georg Spitteler (21 Nobel-runoilijaa)
1917: Karl Adolph Gjellerup & Henrik Pontoppidan
1916: Carl Gustaf Verner von Heidenstam (21 Nobel-runoilijaa)
1915: Romain Rolland
1913: Rabindranath Tagore (Villilintuja)
1912: Gerhart Johann Robert Hauptmann
1911: Count Maurice (Mooris) Polidore Marie Bernhard Maeterlinck
1910: Paul Johann Ludwig Heyse
1909: Selma Ottilia Lovisa Lagerlöf
1908: Rudolf Christoph Eucken
1907: Rudyard Kipling (Viidakkokirja)
1906: Giosuè Carducci (21 Nobel-runoilijaa)
1905: Henryk Sienkiewicz (Bartek, sankari)
1904: Frédéric Mistral & José Echegaray y Eizaguirre (21 Nobel-runoilijaa)
1903: Bjørnstjerne Martinus Bjørnson (21 Nobel-runoilijaa)
1902: Christian Matthias Theodor Mommsen
1901: Sully Prudhomme (21 Nobel-runoilijaa)
Kuudes Nobel, taloustieteen, on uudempi ruotsalainen keksintö, jota on rahoitettu Ruotsin keskuspankin varoista vuodesta 1969 lähtien. Tämä palkinto luovutetaan samassa tilaisuudessa yhdessä fysiikan, kemian, lääketieteen ja kirjallisuuden Nobelien kanssa, 10. joulukuuta vuotuisesti Tukholman konserttitalolla. Mustana lampaana Nobelin rauhanpalkinto jaetaan Oslon vehreillä niityillä, ja tämän palkinnon saajan päättämiseksi valitaan vuosittain erillinen rauhankomitea.
En puhu Nobeleista siksi, että himoitsisin yhtä itselleni. Toki sellaisen ilolla ottaisin vastaan, mikäli sitä kovin tarjottaisiin, mutta tällä kertaa tarinoin Nobeleista aivan toisesta syystä. Mielenkiinnon kohteenani on kirjallisuus, ja päämääräni ällöttävän yleissivistävä, mutta samalla varsin viihdyttävä: aion ryhtyä luku-urakkaan ja kahlata läpi Nobelin kirjallisuuspalkituilta kirjailijoilta kultakin yksi tai useampi teos.
Kirjallisuuden Nobelpalkittujen lista on pitkä kuin vuosisata - käsittäähän se yhteensä palkitut vuosilta 1901-2012 poislukien vuodet 1914, 1918, 1935 ja maailmansodan vuodet 1940-1943, tehden yhteensä 105 palkintoa määrän lisääntyen joka vuosi yhdellä, ellei nyt satu syntymään vastaavia lieviä poikkeustiloja, kuin 1940-luvulla. Huomionarvoisia ovat erityisesti seuraavat seikat: vuonna 1939, juuri ennen sotaa, palkinto meni kotimaahamme kirjailija Frans Eemil Sillanpäälle. Ajan kuluessa yhteensä kaksi kirjailijaa on ikinä kieltäytynyt palkinnosta: Boris Pasternak vuonna 1958 (Neuvostoliiton pakottamana) ja Jean Paul Sartre vuonna 1964 (hän ei vain sattunut pitämään julkisista suosionosoituksista). Eniten palkintoja on myönnetty Ranskaan (13), Yhdysvaltoihin (12), Englantiin (9) ja Saksaan (8). Vetäneekö Ruotsi kotiinpäin jakaessaan 5. sijan yhdessä Italian kanssa kuudella (6) kirjallisuuspalkinnolla.
Saa nähdä, olenko saanut itseni kiinni ikuisuusprojektiin, vai pääsenkö vielä jonain päivänä kiinni Finlandia-palkittuihin kirjailijoihin...
Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneet kirjailijat:
(luettu 11/105)
2012: Mo Yan
2011: Tomas Tranströmer
2010: Mario Vargas Llosa
2009: Herta Müller
2006: Orhan Pamuk
2005: Harold Pinter
2004: Elfriede Jelinek
2003: John M. Coetzee
2002: Imre Kertész
2001: Sir Vidiadhar Surajprasad Naipaul
2000: Gao Xingjian
1999: Günter Grass
1997: Dario Fo
1996: Wislawa Szymborska
1995: Seamus Heaney
1992: Derek Walcott
1991: Nadine Gordimer
1990: Octavio Paz
1989: Camilo José Cela
1988: Naguib Mahfouz
1987: Joseph Brodsky
1986: Wole Soyinka
1985: Claude Simon
1984: Jaroslav Seifert
1983: William Golding
1981: Elias Canetti
1980: Czeslaw Milosz
1979: Odysseus Elytis
1977: Vicente Aleixandre
1976: Saul Bellow
1974: Eyvind Johnson & Harry Martinson
1973: Patrick White
1972: Heinrich Böll
1970: Aleksandr Isayevich Solzhenitsyn
1969: Samuel Beckett
1967: Miguel Angel Asturias
1965: Mikhail Aleksandrovich Sholokhov
1964: Jean-Paul Sartre
1962: John Steinbeck
1961: Ivo Andric
1953: Sir Winston Leonard Spencer Churchill
1952: François Mauriac
1950: Earl (Bertrand Arthur William) Russell
1949: William Faulkner
1947: André Paul Guillaume Gide
1944: Johannes Vilhelm Jensen
1938: Pearl Buck
1937: Roger Martin du Gard
1936: Eugene Gladstone O'Neill
1934: Luigi Pirandello
1933: Ivan Alekseyevich Bunin
1932: John Galsworthy
1930: Sinclair Lewis
1929: Thomas Mann
1928: Sigrid Undset
1927: Henri Bergson
1926: Grazia Deledda
1925: George Bernard Shaw
1924: Wladyslaw Stanislaw Reymont
1922: Jacinto Benavente
1921: Anatole France
1920: Knut Pedersen Hamsun
1917: Karl Adolph Gjellerup & Henrik Pontoppidan
1915: Romain Rolland
1912: Gerhart Johann Robert Hauptmann
1911: Count Maurice (Mooris) Polidore Marie Bernhard Maeterlinck
1910: Paul Johann Ludwig Heyse
1909: Selma Ottilia Lovisa Lagerlöf
1908: Rudolf Christoph Eucken
1902: Christian Matthias Theodor Mommsen
lauantai 5. helmikuuta 2011
Lapsellista!
Kummallista.
Lapset tuntuvat pitävän minusta.
Minäkin pidän lapsista, mutta niin pitävät monet muutkin. Silti syntymäpäiväjuhlilla tai tuttavaperheen luona kyläillessä tuntuu, että juuri minut vedetään aina mukaan leikkeihin, tai syliini istutaan, kun halutaan läheisyyttä. Leikin kilpajuoksua ja piilosta, kutittelen ja naureskelen, kerron tarinoita ja uusia asioita lapsen mietittäväksi. Heittäydyn aivan lapselliseksi - tietyiltä osin. Samalla luonteeni tuntuu rauhoittuvan ja kärsivällisyyteni kasvaa ainakin viidellä metrillä.
Vannotin itselleni aina, ettei minusta tule koskaan aikuista. Sellaista tylsää, ikävystyttävää pingottajaa, joka ei ikinä leiki tai pidä hauskaa. (Välihuomautus: tätä kutsutaan myös Peter Pan-syndroomaksi, mutta sitä minulla ei ole) Olen samalla kertaa sekä pettynyt että tyytyväinen itseeni huomatessani, että minusta on tullut lähes aikuinen, mutta kuitenkin olen onnistunut pitämään mielessäni leikin tärkeyden. Saatan kiipeillä puissa, jos siltä tuntuu (ehken nyt keskellä kaupunkia), ja spontaanit seikkailut vetävät minua puoleensa kuin magneetti (varsinkin silloin, kun pitäisi tehdä jotain tärkeämpää).
Ehken ole vielä täysin aikuinen - enkä olekaan. Minusta ei tunnu aikuiselta. Salaa toivon, ettei ikinä sitä tunnetta tulekaan. Lapset ovat aitoja, lapsellisuus on aitoutta. Aikuisten maailma on monimutkainen ja täynnä raskaita salaisuuksia ja velvollisuuksia. Ripaus lapsenomaisuutta jokaiseen aikuiseen keventäisi takuulla arkea kuin arkea. Riko siis rutiineja ja tee velvollisuuksista seikkailuita! Älä imuroi, vaan miekkaile imurilla hurjia pölypeikkoja vastaan!
Kokeile jälleen niitä asioita, joita lapsena rakastit. Ole luova kuin lapsi, sillä luovuus antaa voimaa elää aikuisten maailmassa. Lapsellista, mutta totta.
Lapset tuntuvat pitävän minusta.
Minäkin pidän lapsista, mutta niin pitävät monet muutkin. Silti syntymäpäiväjuhlilla tai tuttavaperheen luona kyläillessä tuntuu, että juuri minut vedetään aina mukaan leikkeihin, tai syliini istutaan, kun halutaan läheisyyttä. Leikin kilpajuoksua ja piilosta, kutittelen ja naureskelen, kerron tarinoita ja uusia asioita lapsen mietittäväksi. Heittäydyn aivan lapselliseksi - tietyiltä osin. Samalla luonteeni tuntuu rauhoittuvan ja kärsivällisyyteni kasvaa ainakin viidellä metrillä.
Vannotin itselleni aina, ettei minusta tule koskaan aikuista. Sellaista tylsää, ikävystyttävää pingottajaa, joka ei ikinä leiki tai pidä hauskaa. (Välihuomautus: tätä kutsutaan myös Peter Pan-syndroomaksi, mutta sitä minulla ei ole) Olen samalla kertaa sekä pettynyt että tyytyväinen itseeni huomatessani, että minusta on tullut lähes aikuinen, mutta kuitenkin olen onnistunut pitämään mielessäni leikin tärkeyden. Saatan kiipeillä puissa, jos siltä tuntuu (ehken nyt keskellä kaupunkia), ja spontaanit seikkailut vetävät minua puoleensa kuin magneetti (varsinkin silloin, kun pitäisi tehdä jotain tärkeämpää).
Ehken ole vielä täysin aikuinen - enkä olekaan. Minusta ei tunnu aikuiselta. Salaa toivon, ettei ikinä sitä tunnetta tulekaan. Lapset ovat aitoja, lapsellisuus on aitoutta. Aikuisten maailma on monimutkainen ja täynnä raskaita salaisuuksia ja velvollisuuksia. Ripaus lapsenomaisuutta jokaiseen aikuiseen keventäisi takuulla arkea kuin arkea. Riko siis rutiineja ja tee velvollisuuksista seikkailuita! Älä imuroi, vaan miekkaile imurilla hurjia pölypeikkoja vastaan!
Kokeile jälleen niitä asioita, joita lapsena rakastit. Ole luova kuin lapsi, sillä luovuus antaa voimaa elää aikuisten maailmassa. Lapsellista, mutta totta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)