Kaikkea sitä tuleekin mietittyä unettomina iltoina…
Seisot jättimäisellä kallionkielekkeellä (m = 25 000 kg), edestäsi kallion reunalta alkaa 100 metrin pystysuora pudotus. Ihailet rauhassa edessäsi avautumaa preeriamaisemaa: horisonttiin saakka aavaa heinäaroa mataline puskineen, satunnaisine puhvelilaumoineen ja siellä täällä jolkottelevine preeriakoirineen (niitä et kyllä nää näin korkealta, ne on liian piskuisia). Aurinko porottaa polttavan kuumasti taivaalta, jossa purjehtii vain yksi keisaripingviinin muotoinen pilvenhattara. Sinua alkaa ramaista ja päätät asettua mahallesi rautaoksidin punaamalle kivialustalle. Silmäsi ummistuvat väistämättä, kun sekä taivaalta säteilevä että kalliosta johtuva lämpö virtaa vatsan ja selän kautta sormiesi ja varpaidesi distaalisimpaankin päähän.
Havahdut tärykalvoja järisyttävään jyrinään ja pamahdukseen ja kallio nytkähtää allasi. Oletko saanut auringonpistoksen, vai mitä kummaa tapahtuu? Tuntuu uusi nytkähdys ja jyrinä yltyy, ja nyt koko maailma lähti liikkumaan edessäsi! Eikä kun, sinä lähdit liikkumaan maailman suhteen! Yrität nousta ylös, mutta rojahdat saman tien takaisin vatsallesi. Teet pikaisen tilannekartoituksen saatuasi pääsi selväksi: kallionkieleke, jolla makoilit, on lohjennut irti ja suorittaa nyt 100 metrin pikajuoksua (pystysuoraan alaspäin). Panikoit totaalisesti, etkä kykene tekemään minkäänlaisia mad survival techniqueja, vaan makaat paikallesi jähmettyneenä ja yrität tarrata kallioon kynsilläsi toivoen, että sinulla olisi gekon tahmasormet.
Viimeisinä hetkinä ennen maahan iskeytymistä mietit, josko jättimäinen rautaoksidin kyllästämä kivilohkare toimisi turvatyynyn tavoin, vai jääkö sinusta lohkareen pinnalle vain märkä läntti. Touch down! Tässä kävi … niin miten? Yritin pähkäillä tätä (mielessäni, paperille en jaksa voimakuvioita alkaa piirrellä, enkä muutenkaan tiedä millaisia kiihtyvyyksiä sisäelimet kestävät), mutta en päässyt mihinkään lopputulokseen! Nyt kaipaisin hieman apua, yksin en tästä pulmasta selviä. Haluan tietää, miten minulle loppujen lopuksi kävi…
Jussilta tuli seuraavanlainen ehdotus: "Ennen kun iskeydyt maahan niin hyppäät niin nopeesti ylöspäin että se kumoo sen sun putoamisnopeuden ja sit vaan laskeudut maahan niinkun normaalisti oisit hypänny..." Miten on, onnistuisiko tälläinen? Kivilohkareessa on kuitenkin melko paljon massaa.
lauantai 26. joulukuuta 2009
tiistai 22. joulukuuta 2009
23.12.
Päivä vaihtui, ja minä päivitän joulukalenterini viimeistä kertaa. Paljastan samaan aikaan sekä 23. että 24. päivän luukut, sillä aamulla on edessä lähtö Vuokattiin joulun viettoon, pois tietotekniikan parista.
Mietin tänään kaiken touhun ja tohinan, jauhojen ja piparintuoksun keskellä, mikä luo joulun. Joulukuu on ollut omalta osaltani hyvin kiireinen ja saanut stressitason nousemaan melko tasaisesti päivien kuluessa. Eiliset jouluostokset (tuli yksi virheostos, toivottavasti saan sen huomenna korjattua), piparinleipomiset mokineen ja viimeinen työyö, tämänpäiväinen siivoaminen, piparinleipominen ja pakkaaminen - siinä on parin viime päivän kiireet. Nyt istun rauhassa tietäen, että huomenna ei tarvitse enää kiirehtiä. Aaton tullessa voin julistaa itselleni joulurauhan ja todeta: joulua edeltävä kiire ja tohina on se, joka luo joulun tunnelman, sen kaiken rauhan ja tyyneyden.
On villiä melskettä, helinää, helskettä pienten tiukujen,
on korvia, tassuja, pulleita massuja, häntiä vilisten.
Ja tähtöset tuikkivat lyhtyinä kilpaa noin hangella loistaen,
kun kaikki nyt juhlahan kulkunsa suuntaa, arvannet kai sen.
Kas, nythän on joulu, ja nythän on joulu, ja nythän on joulu taas ja
metsän pikkuväki juhlii, kun on rauha maas.
Mietin tänään kaiken touhun ja tohinan, jauhojen ja piparintuoksun keskellä, mikä luo joulun. Joulukuu on ollut omalta osaltani hyvin kiireinen ja saanut stressitason nousemaan melko tasaisesti päivien kuluessa. Eiliset jouluostokset (tuli yksi virheostos, toivottavasti saan sen huomenna korjattua), piparinleipomiset mokineen ja viimeinen työyö, tämänpäiväinen siivoaminen, piparinleipominen ja pakkaaminen - siinä on parin viime päivän kiireet. Nyt istun rauhassa tietäen, että huomenna ei tarvitse enää kiirehtiä. Aaton tullessa voin julistaa itselleni joulurauhan ja todeta: joulua edeltävä kiire ja tohina on se, joka luo joulun tunnelman, sen kaiken rauhan ja tyyneyden.
On villiä melskettä, helinää, helskettä pienten tiukujen,
on korvia, tassuja, pulleita massuja, häntiä vilisten.
Ja tähtöset tuikkivat lyhtyinä kilpaa noin hangella loistaen,
kun kaikki nyt juhlahan kulkunsa suuntaa, arvannet kai sen.
Kas, nythän on joulu, ja nythän on joulu, ja nythän on joulu taas ja
metsän pikkuväki juhlii, kun on rauha maas.
22.12.
Joulu on lähellä, tunnen jo jouluruokien hurmaavan tuoksun nenässäni vaikka asunnossani ainoa todellinen tuoksu tulee pipareista. Jouluaamun riisipuuro luumukiisselin kera sekä lanttu- ja porkkanalaatikot ovat ehdottomia suosikkejani. Jouluaaton ohjelmat Lumiukkoineen ja Samu Sirkan joulutervehdyksineen kuuluvat yhtä lailla perinteisiin kuin joulusauna ja lahjojen jakaminenkin, mutta aattoaamuna heti sängystä ylös kömpiessä iskevä jännitys on kuitenkin kaikista parhainta joulun antia!
Tontut kurkkivat ikkunoista yhä tiuhempaan tahtiin (ei, ne eivät ole stalkkaavia naapureita), joten pitää käyttäytyä kiltisti ja lähteäkin tästä saman tein pipariostoksille.
Tontut kurkkivat ikkunoista yhä tiuhempaan tahtiin (ei, ne eivät ole stalkkaavia naapureita), joten pitää käyttäytyä kiltisti ja lähteäkin tästä saman tein pipariostoksille.
maanantai 21. joulukuuta 2009
21.12.
Kolme yötä jouluun on! Jouluostokset onnistuivat nopeammin kuin oletin, eikä lahjapaperikaan loppunut. Murphyn laki velloo kuitenkin maailmankaikkeudessamme, joten jotainhan piti mennä myös pieleen - tai tässä tapauksessa pipariksi. En tiennyt, että piparitaikinakin voi epäonnistua! Otin onnessani vuorokauden jääkaapissa nököttäneen piparitaikinan aikomuksena leipoa siitä koko joulun piparit. Mutta kuinkas sitten kävikään. Taikinan maku oli mahtava, mutta koostumus... Se mureni käsiin! Katastrofi! En millään saanut kaulittua taikinaa, kun se jo hajosi miljoonaksi muruseksi sentin paksuisena ollessaan. Pyörittelin hädissäni taikinasta palluroita, ettei koko komeutta sentään roskakoriin joutuisi heittämään. Työnsin palleroiset uuniin, odotin jännityksellä niiden paistumista, otin ne pois uunista, annoin jäähtyä ja maistoin... MIELETÖNTÄ! Tämä taikina oli paras koskaan maistamani piparitaikina! Harmi vaan, kun koostumus oli mikä oli... Tein vain kolmasosan taikinasta tänään palleroisiksi, mutta huomenna on tehtävä loputkin palleroiset ja käytävä kaupasta ostamassa valmistaikinaa, että saa lisää pipareita. Palleroiset tulevat varmasti tekemään kauppansa, siitä olen varma.
Piparipalleroisten taikina on muuten sama kuin 4.12. tänne postaamani piparitaikina, mutta lisäsin jokaista maustetta hieman ohjeen viitemääristä, lisäsin ripauksen kardemummaa ja korvasin 0,5 dl sokerista muscovadosokerilla. Murenevuus johtui tyystin siitä, että vaahdotin taikinan valmistusvaiheessa sähkövatkaimella, älkää missään nimessä tehkö näin! Tyytykää vispaamaan puuhaarukalla tai jollain muulla, millä ei saa oikeaa vaahtoa aikaan vaikka kuinka vispaisi, ainakaan ilman lihasaitiopaineen kasvamista tähtitaivaallisiin lukemiin.
Huomenna siis vielä lisää piparinpaistoa luvassa, nyt täytyy jo kiiruhtaa viimeiseen työpäiv... tai siis työyöhön. Ja joulu lähenee.
Piparipalleroisten taikina on muuten sama kuin 4.12. tänne postaamani piparitaikina, mutta lisäsin jokaista maustetta hieman ohjeen viitemääristä, lisäsin ripauksen kardemummaa ja korvasin 0,5 dl sokerista muscovadosokerilla. Murenevuus johtui tyystin siitä, että vaahdotin taikinan valmistusvaiheessa sähkövatkaimella, älkää missään nimessä tehkö näin! Tyytykää vispaamaan puuhaarukalla tai jollain muulla, millä ei saa oikeaa vaahtoa aikaan vaikka kuinka vispaisi, ainakaan ilman lihasaitiopaineen kasvamista tähtitaivaallisiin lukemiin.
Huomenna siis vielä lisää piparinpaistoa luvassa, nyt täytyy jo kiiruhtaa viimeiseen työpäiv... tai siis työyöhön. Ja joulu lähenee.
sunnuntai 20. joulukuuta 2009
20.12.
On se kumma, kun pitkästä aikaa ensimmäisen hyvin nukutun yön jälkeen herää täynnä energiaa ja huomaakin illalla, että kämppä on siivottu, laukut purettu, pyykit viikattu, muutama koneellinen pyykkiä pesty, piparitaikina leivottu (huomenna vuorossa paistaminen!) ja elokuvissakin on käyty. Muuten lähtisin vielä pitkälle juoksulenkille, mutta työ kutsuu jo reilu tunnin päästä, joten huomenna sitten. Joululahjaostosten jälkeen.
Joululahjojen ostaminen osaa sitten olla hankalaa. Jonain vuonna onnistaa ja ymmärtää ostaa ne jo reilusti etuajassa, mutta toisina vuosina... No, toisinaan tulee jätettyä kaikkien lahjojen osto viime tinkaan. Tänä vuonna näin pääsi käymään. Huomenna aion kierrellä kauppoja niin kauan, kunnes joka ikinen joululahja on hommattuna. Ei joulustressiä, vaan joulupakko. Pakko. Pakko! Joulu on kivaa, ihan varmasti on.
Joululahjojen ostaminen osaa sitten olla hankalaa. Jonain vuonna onnistaa ja ymmärtää ostaa ne jo reilusti etuajassa, mutta toisina vuosina... No, toisinaan tulee jätettyä kaikkien lahjojen osto viime tinkaan. Tänä vuonna näin pääsi käymään. Huomenna aion kierrellä kauppoja niin kauan, kunnes joka ikinen joululahja on hommattuna. Ei joulustressiä, vaan joulupakko. Pakko. Pakko! Joulu on kivaa, ihan varmasti on.
torstai 17. joulukuuta 2009
17.12.
Nyt on tullut joulukalenteriini pienen hengähdystauon paikka, sillä lähden huomenna heti iltapäivällä herättyäni (huomhuom, olen yötöissä, joten nukun n. klo 6:00-15:00) Tahkolle kaveriporukalla laskettelemaan. Takaisin tulen lauantai-iltana, mutten tiedä kuinka myöhään! Joten ainakin perjantain 18.12. luukku tulee uupumaan, kenties myös lauantain 19.12. luukku. Joulukalenteri pahoittelee!
keskiviikko 16. joulukuuta 2009
16.12.
"Koko suku jouluaattona kännissä", lauletaan Leevi And The Leavingsin kappaleessa. Sanat iskevät minuun kuin poppamiehen neula minua esittävään voodoo-nukkeen. Mikä meissä suomalaisissa on vikana, kun joulukin pitää pilata viinalla? Joulun pitäisi olla rauhoittumisen ja yhdessäolon juhla, jouluun pitäisi kuulua rakkaus ja hyvä tahto. Alkoholia jouluna voi nauttia lasillisen tai pari, mutta itsensä humalaan juominen on mielestäni pyhäinhäväistys. Kulttuurissamme on jo valmiiksi riittävästi tekosyitä kansalliseen humalahakuiseen juomiseen ja yksi niistä lähes välittömästi joulun jälkeen (lue: uusi vuosi), joten miksi pilata joulun kaunis aate niin piittaamattomasti ja julmasti?
Matti Näsän sanoin: "Kenen idea, mää kysyn! Kyllä mua.. ku mua ei ny huvita oikeen niinku tää yhtään..."
P.S. H1N1-rokote otettu, sivuvaikutuksina järkyttävä selkäkipu ja hengenahdistus. Najs!
Matti Näsän sanoin: "Kenen idea, mää kysyn! Kyllä mua.. ku mua ei ny huvita oikeen niinku tää yhtään..."
P.S. H1N1-rokote otettu, sivuvaikutuksina järkyttävä selkäkipu ja hengenahdistus. Najs!
tiistai 15. joulukuuta 2009
15.12.
Glögi on juomista jouluisin. Meidän glögimme on noussut evoluution polkua ylöspäin kantaäitinään saksan Glühwein: lämmitetty, mausteinen punaviini. Oli glögissämme sitten terästyksenä muutama sentti kirkasta, rommia tahi punaviiniä, ja tarjoiltiin se manteleilla ja rusinoilla tahi ilman, kylmänä tai kuumana, voittaa se saksalaisen alkuperäisversionsa mennen tullen. Erehdyin kerran maistamaan Hampurin joulumarkkinoilla Glühweinia, ja… Olenko ihan väärässä, vai eikös punaviini tarjoilla yleensä jäähdytettynä?! Joka tapauksessa, petyin luullessani saavani tavallista glögiä.
Glögin ominaismaun luovat samat mausteet, mitä käytetään pipareissakin: inkivääriä, kanelia, neilikkaa, pomeranssia, kardemummaa… Miten kummassa nämä mausteet ovat eksyneet joulun yhteyteen niin vahvasti, vaikka ne ovat niin eksoottisia? Eksoottisen eksyneitä, voisi jopa sanoa. Jostain olen jopa kuullut, että pohjoismainen kantaisä glögille on lämmitetty, maustettu viina – astetta tujumpaa tavaraa työmiesten talvipäivän lämmikkeeksi.
Glögin ominaismaun luovat samat mausteet, mitä käytetään pipareissakin: inkivääriä, kanelia, neilikkaa, pomeranssia, kardemummaa… Miten kummassa nämä mausteet ovat eksyneet joulun yhteyteen niin vahvasti, vaikka ne ovat niin eksoottisia? Eksoottisen eksyneitä, voisi jopa sanoa. Jostain olen jopa kuullut, että pohjoismainen kantaisä glögille on lämmitetty, maustettu viina – astetta tujumpaa tavaraa työmiesten talvipäivän lämmikkeeksi.
maanantai 14. joulukuuta 2009
sunnuntai 13. joulukuuta 2009
13.12.
Sunnuntai 13.12. Pyhän Lucian päivä ja kolmas adventti.
Ulkona on -10 astetta ja pakkanen on yhä kiristymään päin. Hieman (ehkä sentin verran) luntakin on satanut maalaten maiseman hieman valoisammaksi näin valon päivän kunniaksi. Edelleen korostan, että joulun pyhillä, tahi millään muillakaan pyhillä, ei ole minulle minkäänlaista uskonnollista merkitystä, olen lähinnä tapakristitty - minusta on ihanaa ajatella, ettei nyt ole mikään tavallinen sunnuntai! Siispä glögi lämpenemään, kynttilät palamaan ja D-vitamiinia nassuun.
Pyhä Lucia
Taivaalla tähtivyö
kirkkaana loistaa,
viestiä jouluyön
tuikkeensa toistaa.
Taivainen kirkkaus,
riemuisa julistus.
Kynttilät syttyy,
kynttilät syttyy.
Metsiin jo Pohjolan
vaipan luo hanki,
ja maa on valkean
verhonsa vanki.
Taivaisen hohteen tuo,
Lucia valon suo,
Pyhä Lucia,
Pyhä lucia.
Kiteet luo helmivyön
valkoiseen kaapuun.
Kätköstä talviyön
luoksemme saapuu.
Lucia seppelpää,
juhlista hetki tää,
saavuthan luoksemme,
Pyhä lucia.
Ulkona on -10 astetta ja pakkanen on yhä kiristymään päin. Hieman (ehkä sentin verran) luntakin on satanut maalaten maiseman hieman valoisammaksi näin valon päivän kunniaksi. Edelleen korostan, että joulun pyhillä, tahi millään muillakaan pyhillä, ei ole minulle minkäänlaista uskonnollista merkitystä, olen lähinnä tapakristitty - minusta on ihanaa ajatella, ettei nyt ole mikään tavallinen sunnuntai! Siispä glögi lämpenemään, kynttilät palamaan ja D-vitamiinia nassuun.
Pyhä Lucia
Taivaalla tähtivyö
kirkkaana loistaa,
viestiä jouluyön
tuikkeensa toistaa.
Taivainen kirkkaus,
riemuisa julistus.
Kynttilät syttyy,
kynttilät syttyy.
Metsiin jo Pohjolan
vaipan luo hanki,
ja maa on valkean
verhonsa vanki.
Taivaisen hohteen tuo,
Lucia valon suo,
Pyhä Lucia,
Pyhä lucia.
Kiteet luo helmivyön
valkoiseen kaapuun.
Kätköstä talviyön
luoksemme saapuu.
Lucia seppelpää,
juhlista hetki tää,
saavuthan luoksemme,
Pyhä lucia.
lauantai 12. joulukuuta 2009
12.12.
Joulukalentereita on kaikenlaisia: on suklaakalenteria, perinteistä kuvakalenteria ja jopa lelukalenteria. Televisiostakin lähetetään erilaisia kalenteriohjelmia, yleensä tosin pienille lapsille suunnattuna. Tänä jouluna en ole ehtinyt pahemmin televisiota seurata, aikani on kulunut johonkin ihan muuhun - älkää kysykö mihin, kun en itsekään osaa sanoa. En tiedä, meneekö televisiossa jännittäviä uusia sarjoja tai näytetäänkö siellä jokin hyvä elokuva, saati sitten onko tänä jouluna lainkaan hyviä joulukalenteriohjelmia!
Eräs joulukalenteri on pinttynyt mieleeni tiukemmin kuin pohjaan palanut joulupuuro: nimittäin The Joulukalenteri. Matti Näsän, perhe Santasen ja kumppaneiden seikkailut olivat, ja ovat edelleen, Laatuviihdettä isolla L:llä kun sarja vuonna 1997 ensimmäisen kerran esitettiin ja kun se näytettiin uusintana pari vuotta sitten. Silloin heräsin jopa keskellä yötä katsomaan edellispäivän jakson uusintana, jos en sitä päivällä ollut nähnyt.
The Joulukalenterin kaikki jaksot löytyvät Youtubesta, mutta niiden katsominen siellä ei ole sama asia, kuin sarjan seuraaminen televisiosta. Perinteiseen malliin on jännittävää aina odottaa seuraavaan päivään, ennen kuin pystyy seuraavan jakson näkemään – Youtubessa voi katsoa vaikka kaikki jaksot kerralla, ja jännitysmomentti puuttuu kokonaan. Joulukalentereissa odotus ja jännitys on juuri se seikka, joka niissä kiehtoo, ja ilman sitä ei joulukalenteri ole joulukalenteri!
Seikka on saletti!
Eräs joulukalenteri on pinttynyt mieleeni tiukemmin kuin pohjaan palanut joulupuuro: nimittäin The Joulukalenteri. Matti Näsän, perhe Santasen ja kumppaneiden seikkailut olivat, ja ovat edelleen, Laatuviihdettä isolla L:llä kun sarja vuonna 1997 ensimmäisen kerran esitettiin ja kun se näytettiin uusintana pari vuotta sitten. Silloin heräsin jopa keskellä yötä katsomaan edellispäivän jakson uusintana, jos en sitä päivällä ollut nähnyt.
The Joulukalenterin kaikki jaksot löytyvät Youtubesta, mutta niiden katsominen siellä ei ole sama asia, kuin sarjan seuraaminen televisiosta. Perinteiseen malliin on jännittävää aina odottaa seuraavaan päivään, ennen kuin pystyy seuraavan jakson näkemään – Youtubessa voi katsoa vaikka kaikki jaksot kerralla, ja jännitysmomentti puuttuu kokonaan. Joulukalentereissa odotus ja jännitys on juuri se seikka, joka niissä kiehtoo, ja ilman sitä ei joulukalenteri ole joulukalenteri!
Seikka on saletti!
perjantai 11. joulukuuta 2009
11.12.
Joulukuun alkupuolella voit löytää silloin tällöin postilaatikostasi päiväpostin seasta jotain uutta: sinne eksyneet pari joulukorttia. Päivien edetessä kohti joulukuun puoliväliä tämä harvinaisuus ei olekaan enää harvinaisuus - kortteja alkaa tupsahdella useampi kappale joka päivä. Ilmiö on verrattavissa lintujen muuttoliikkeeseen, kun ensimmäisien aikaisien, rohkeiden yksilöiden perässä seuraa lopulta koko parvi, ja lopulta myös viimeiset hitaimmat matkantekijät. Nämä värikkäät tervehdykset sukulaisilta ja tuttavilta, jopa sellaisilta joiden olemassaoloa et ole tullut ajatelleeksi aikoihin, ovat pieniä osoituksia siitä, että sinua muistetaan.
Englantia pidetään joulukorttien kehtona. Joulutervehdyksen perinne alkoi englantilaisten sisäoppilaitosten oppilaiden jouluaineista, jotka lähetettiin oppilaiden koteihin, sekä myös joulun alla lähetetyistä käyntikorteista, joita ihmiset lähettelivät runon kera ystävilleen ja sukulaisilleen. Vuonna 1843 syntyi ensimmäinen joulutervehdys kuvallisen kortin muodossa Sir Henry Colen tilauksesta. Joulukorttien suosio levisi nopeasti muualle Eurooppaan, ja Saksasta tuli joulukorttimarkkinoiden kiistämätön haltija aina 1800-luvun lopulle asti. Joulukorttien levikki suureni painotekniikan ja postinkulun kehityksen, hintatason alenemisen ja postimerkkien käyttöönoton ansiosta.
Suomeen joulukortit eivät saapuneet kovin paljoa jälkijunassa, tännekin ne ilmestyivät 1800-luvun puolivälissä. Korttien lähettämistä rajottava tekijä oli kirjoitustaito, joka ei ollut tuolloin kovin kummoinen kansan keskuudessa. Avoimia joulukortteja ei saanut lähettää, vaan ne oli suljettava kirjekuoriin. Postikortti virallistettiin Suomessa omana lähetyslajinaan syksyllä 1871, mutta sen yleistyminen vei aikansa. Tapa levisi varakkaiden ja kaupunkilaisten keskuudesta pikkuhiljaa myös maaseudulle ja työväestöön. Leviämistä kuvaa hyvin postin tilastot, joissa joulukorttien lähetysluku vuonna 1882 oli noin 100 000 kpl. Vuoden 1900 vastaava luku oli jo 800 000, mutta viisi vuotta myöhemmin jo 2,7 miljoonaa.
Ensimmäiset Suomessa käytetyt joulukortit olivat lähinnä saksalaista tai ruotsalaista tuotantoa. Joulukorttien kuvitukselle merkittävä henkilö oli ruotsalainen kuvataiteilija Jenny Nyström, jonka tärkein luomus oli perinteinen pohjoismainen tonttuhahmo – hänen kuvituksensa elää yhä meidän aikamme käsityksessä siitä, millainen joulutonttu on. Tonttuaiheen lisäksi hän kuvasi korteissaan pohjolan kansan joulua hyvin sievään, tunnelmalliseen tyyliin. Suomalaiset Martta Wendelin ja Rudolf Koivu seurasivat Nyströmin jalanjälkiä herkillä ja lämpimillä satukuvituksillaan. Nykyisten kotimaisten joulukorttikuvien taiteilijoita ovat mm. Pekka Vuori, Mauri Kunnas ja Virpi Pekkala.
Rudolf Koivu
Nykyajan tekniikan kehityksestä huolimatta perinteisten joulukorttien asema ei ole uhattuna. Vuonna 1990 lähetettyjen joulukorttien määrä oli 40 miljoonaa ja vuonna 1995 luku kiipi 50 miljoonaan asti. Siitä lähtien 50 miljoonan raja on ylitetty joka vuosi. Perheitä suomessa on n. 1 444 386 (Väestörekisterikeskus, 2008), joten keskimääräinen joulukorttien määrä perhettä kohden on 35 kappaletta. Se tekee 5 326 314 väestömäärällä 9,4 korttia henkilöä kohden. Postille tästä aiheutuvat kiireet ovat onneksi opiskelijan rahapussin eduksi – Itella palkkaa tänäkin vuonna lähes 3 000 jouluapulaista joulutonttujen työtaakkaa helpottamaan…
Englantia pidetään joulukorttien kehtona. Joulutervehdyksen perinne alkoi englantilaisten sisäoppilaitosten oppilaiden jouluaineista, jotka lähetettiin oppilaiden koteihin, sekä myös joulun alla lähetetyistä käyntikorteista, joita ihmiset lähettelivät runon kera ystävilleen ja sukulaisilleen. Vuonna 1843 syntyi ensimmäinen joulutervehdys kuvallisen kortin muodossa Sir Henry Colen tilauksesta. Joulukorttien suosio levisi nopeasti muualle Eurooppaan, ja Saksasta tuli joulukorttimarkkinoiden kiistämätön haltija aina 1800-luvun lopulle asti. Joulukorttien levikki suureni painotekniikan ja postinkulun kehityksen, hintatason alenemisen ja postimerkkien käyttöönoton ansiosta.
Suomeen joulukortit eivät saapuneet kovin paljoa jälkijunassa, tännekin ne ilmestyivät 1800-luvun puolivälissä. Korttien lähettämistä rajottava tekijä oli kirjoitustaito, joka ei ollut tuolloin kovin kummoinen kansan keskuudessa. Avoimia joulukortteja ei saanut lähettää, vaan ne oli suljettava kirjekuoriin. Postikortti virallistettiin Suomessa omana lähetyslajinaan syksyllä 1871, mutta sen yleistyminen vei aikansa. Tapa levisi varakkaiden ja kaupunkilaisten keskuudesta pikkuhiljaa myös maaseudulle ja työväestöön. Leviämistä kuvaa hyvin postin tilastot, joissa joulukorttien lähetysluku vuonna 1882 oli noin 100 000 kpl. Vuoden 1900 vastaava luku oli jo 800 000, mutta viisi vuotta myöhemmin jo 2,7 miljoonaa.
Ensimmäiset Suomessa käytetyt joulukortit olivat lähinnä saksalaista tai ruotsalaista tuotantoa. Joulukorttien kuvitukselle merkittävä henkilö oli ruotsalainen kuvataiteilija Jenny Nyström, jonka tärkein luomus oli perinteinen pohjoismainen tonttuhahmo – hänen kuvituksensa elää yhä meidän aikamme käsityksessä siitä, millainen joulutonttu on. Tonttuaiheen lisäksi hän kuvasi korteissaan pohjolan kansan joulua hyvin sievään, tunnelmalliseen tyyliin. Suomalaiset Martta Wendelin ja Rudolf Koivu seurasivat Nyströmin jalanjälkiä herkillä ja lämpimillä satukuvituksillaan. Nykyisten kotimaisten joulukorttikuvien taiteilijoita ovat mm. Pekka Vuori, Mauri Kunnas ja Virpi Pekkala.
Rudolf Koivu
Nykyajan tekniikan kehityksestä huolimatta perinteisten joulukorttien asema ei ole uhattuna. Vuonna 1990 lähetettyjen joulukorttien määrä oli 40 miljoonaa ja vuonna 1995 luku kiipi 50 miljoonaan asti. Siitä lähtien 50 miljoonan raja on ylitetty joka vuosi. Perheitä suomessa on n. 1 444 386 (Väestörekisterikeskus, 2008), joten keskimääräinen joulukorttien määrä perhettä kohden on 35 kappaletta. Se tekee 5 326 314 väestömäärällä 9,4 korttia henkilöä kohden. Postille tästä aiheutuvat kiireet ovat onneksi opiskelijan rahapussin eduksi – Itella palkkaa tänäkin vuonna lähes 3 000 jouluapulaista joulutonttujen työtaakkaa helpottamaan…
torstai 10. joulukuuta 2009
10.12.
Eksyin kauppaan ja erehdyin ostamaan Fazerin piparkakkusuklaata. Miten tässä näin kävi? No, olkoot tänään tämän viikon herkkupäivä.
Rakastan suklaata, joulusuklaata ja pipareita, joten ajattelin, ettei piparisuklaa voi olla huono valinta - itseasiassa olen himoinnut tätä jo marraskuun alusta lähtien. Täytyy myöntää, ettei tämä piparisuklaa ollut aivan sitä, mitä olisin toivonut. Suklaa maistuu perinteiseltä Fazerin siniseltä (se ei ikinä voi mennä pieleen), jonka seassa pienet piparimuruset rouskuvat ilahduttavasti. Koostumuksesta täydet pisteet, tykkään. Piparin maku ei kuitenkaan löydä tietään maitosuklaan läpi, eikä suklaa saa sitä mukavaa joulun vivahdetta, jota olisin siltä toivonut. Perinteinen joulusuklaa on edelleen ykkössuosikkini, se sentään maistuu joululta, mutta ei tämäkään ostos hukkaan mennyt; varmasti koko levy tekee katoamistempun alta aikayksikön. ;)
Rakastan suklaata, joulusuklaata ja pipareita, joten ajattelin, ettei piparisuklaa voi olla huono valinta - itseasiassa olen himoinnut tätä jo marraskuun alusta lähtien. Täytyy myöntää, ettei tämä piparisuklaa ollut aivan sitä, mitä olisin toivonut. Suklaa maistuu perinteiseltä Fazerin siniseltä (se ei ikinä voi mennä pieleen), jonka seassa pienet piparimuruset rouskuvat ilahduttavasti. Koostumuksesta täydet pisteet, tykkään. Piparin maku ei kuitenkaan löydä tietään maitosuklaan läpi, eikä suklaa saa sitä mukavaa joulun vivahdetta, jota olisin siltä toivonut. Perinteinen joulusuklaa on edelleen ykkössuosikkini, se sentään maistuu joululta, mutta ei tämäkään ostos hukkaan mennyt; varmasti koko levy tekee katoamistempun alta aikayksikön. ;)
keskiviikko 9. joulukuuta 2009
9.12.
Jouluun kuuluu tärkeänä osana suuri määrä erilaisia perinteitä. On joulusiivousta, adventtia, joulukalenteria, joulukoristeita, jouluruokia... Aivan omaa luokkaansa ovat jouluaaton tapahtumat. Aattona tapahtumien kulku on tarkasti ennalta määritelty ja kaavasta liiaksi poikkeaminen on perinteiden rikkomista.
Muutama joulu sitten poikkesimme äidin kanssa totutusta kaavasta melko radikaalisti - lähdimme Kiinaan viikon matkalle. Vietimme kuitenkin jouluaaton noin viikon etuajassa syöden jouluaterian ja lahjat jakaen. Kiinassa jouluaatto ei tuntunut lainkaan jouluaatolta, sillä lumi puuttui ja jouluperinteitä oli liki mahdoton noudattaa vieraassa maassa. Erilainen joulu oli myös pari joulua sitten, kun vietimme aaton Ukko-Hallalla lasketellen. Joulun tunnelma oli kohdallaan: vietimme aamupäivän rinteessä, lunta oli riittämiin, jouluateria maistui maukkaalta ja lahjojakin oli muutama jaettavana. Tänä vuonna on vuorossa joulu Vuokatissa, saa nähdä löytääkö joulun tunnelma yhä meidän luoksemme.
Mutta mikä luo joulun? Voiko joulu tuntua joululta poissa kotoa, jopa ulkomailla, ilman lunta ja keskitalven pimeyttä?
Muutama joulu sitten poikkesimme äidin kanssa totutusta kaavasta melko radikaalisti - lähdimme Kiinaan viikon matkalle. Vietimme kuitenkin jouluaaton noin viikon etuajassa syöden jouluaterian ja lahjat jakaen. Kiinassa jouluaatto ei tuntunut lainkaan jouluaatolta, sillä lumi puuttui ja jouluperinteitä oli liki mahdoton noudattaa vieraassa maassa. Erilainen joulu oli myös pari joulua sitten, kun vietimme aaton Ukko-Hallalla lasketellen. Joulun tunnelma oli kohdallaan: vietimme aamupäivän rinteessä, lunta oli riittämiin, jouluateria maistui maukkaalta ja lahjojakin oli muutama jaettavana. Tänä vuonna on vuorossa joulu Vuokatissa, saa nähdä löytääkö joulun tunnelma yhä meidän luoksemme.
Mutta mikä luo joulun? Voiko joulu tuntua joululta poissa kotoa, jopa ulkomailla, ilman lunta ja keskitalven pimeyttä?
tiistai 8. joulukuuta 2009
maanantai 7. joulukuuta 2009
7.12.
Kahtena aiempana jouluna minut on pestattu joulupukin apuriksi, ja niin sattui tänäkin vuonna, että kutsu tonttuhommiin ilmestyi postilaatikkooni. Mistä on kyse, vai? Joulukorteista! Olen yksi niistä reippaista tontuista, jotka käsittelevät sitä valtavaa joulukorttimerta, joka tulvii postin lajittelukeskusten ovista, ikkunoista ja lattiakaivoista. Postin leivissä tässä siis ollaan. Tonttutyö joulukorttien kimpussa tarjoaa mukavaa lisätienestiä vuoden vaihteeseen. Tänä vuonna tämä tuntuu jo perinteeltä luoden omalta osaltaan joulumieltä, kun saa nähdä läpikotaisin tämän vuoden joulukorttitarjonnan, ja katsella, mihin kaikkialle Kuopiosta joulukortteja lähetetäänkään.
Koko viikoksi on luvattu lisäksi pikkupakkasta, mikä saa hymyn herkiämään ja joululaulut pulppuamaan ilmoille! Alkava viikko näyttää mitä parhaimmalta, joten sen kunniaksi voikin lauleskella.
Koko viikoksi on luvattu lisäksi pikkupakkasta, mikä saa hymyn herkiämään ja joululaulut pulppuamaan ilmoille! Alkava viikko näyttää mitä parhaimmalta, joten sen kunniaksi voikin lauleskella.
sunnuntai 6. joulukuuta 2009
6.12.
En ole kummoinen historian ystävä, enkä hevin muista merkittävien historiallisten tapahtumien vuosilukuja saati sitten tarkkoja päivämääriä. Isänmaallinen minä kuitenkin olen ja muistan sen tärkeimmän päivämäärän - itsenäistymispäivämme. Suomi on ollut itsenäinen tänään, 6.12, kaiken kaikkiaan 92 vuotta.
Itsenäisyyspäivän perinteenä olemme aina katsoneet itsenäisyyspäivän vastaanoton televisiosta - samoin kuin lähes 2 000 000 suomalaista. Ohjelma on oikeastaan tappavan tylsää katsottavaa, muutama tunti pelkkää kättelyä ja vieraiden kävelyä. Hyvä on, myönnetään, vieraiden pukuloiston ja julkkisten bongauksen takiahan sitä katsotaan, jokainen haluaa nähdä pilkahduksen seurapiirielämästä valtakuntamme katolta. Pukuja myös arvostellaan (ainakin meidän perheessämme) rankasti pienintä yksityiskohtaa myöten. Upea tapa opettaa lapset arvostelemaan muita, vaikka se onnistuukin vain kerran vuodessa!
Tänään on myös toinen adventtipäivä. Vaikka adventilla onkin uskonnollinen pohja, minulle sillä on lähinnä perinnemerkitys. Se toimii ikäänkuin supistettuna joulukalenterina, jossa on 24 luukun sijasta neljä luukkua. Kaksi mennyt, kaksi jäljellä.
Itsenäisyyspäivän perinteenä olemme aina katsoneet itsenäisyyspäivän vastaanoton televisiosta - samoin kuin lähes 2 000 000 suomalaista. Ohjelma on oikeastaan tappavan tylsää katsottavaa, muutama tunti pelkkää kättelyä ja vieraiden kävelyä. Hyvä on, myönnetään, vieraiden pukuloiston ja julkkisten bongauksen takiahan sitä katsotaan, jokainen haluaa nähdä pilkahduksen seurapiirielämästä valtakuntamme katolta. Pukuja myös arvostellaan (ainakin meidän perheessämme) rankasti pienintä yksityiskohtaa myöten. Upea tapa opettaa lapset arvostelemaan muita, vaikka se onnistuukin vain kerran vuodessa!
Tänään on myös toinen adventtipäivä. Vaikka adventilla onkin uskonnollinen pohja, minulle sillä on lähinnä perinnemerkitys. Se toimii ikäänkuin supistettuna joulukalenterina, jossa on 24 luukun sijasta neljä luukkua. Kaksi mennyt, kaksi jäljellä.
lauantai 5. joulukuuta 2009
5.12.
Coenin veljekset osaavat aina yllättää. Tällä hetkellä elokuvateattereissa pyörii "A Serious Man", joka sai minut olemaan hyvällä tavalla yhtä kysymysmerkkiä. Eräs nainen kiteytti elokuvan olemuksen hienosti yhdellä sanalla: epäelokuva. Tosiaan, oli kuin olisi katsellut sivusta pätkää - hieman epäonnisempaa sellaista - jonkun toisen ihmisen elämästä. Olen tyytyväinen, että valitsimme juuri tämän elokuvan, kun toisena vaihtoehtona olisi ollut ennalta arvattava Hollywood-pläjäys.
Hyvällä omatunnolla kehotan kaikkia katsomaan hieman erilaisia elokuvia aina silloin tällöin, ne rikkovat arkea ja avartavat hieman omaa elämänkatsomusta ja sopivat siten myös joulunajan arvoihin. Suvaitsevaisuus, avarakatseisuus, hyväksyntä... Niiden opettelu on helppo aloittaa elokuvia katsomalla.
Kommentoikaa ihmeessä tähän kirjoitukseen teidän lempielokuvanne tai mielenkiintoisimmat elokuvat, joita olette nähneet. Näin saadaan laatu kiertämään!
Hyvällä omatunnolla kehotan kaikkia katsomaan hieman erilaisia elokuvia aina silloin tällöin, ne rikkovat arkea ja avartavat hieman omaa elämänkatsomusta ja sopivat siten myös joulunajan arvoihin. Suvaitsevaisuus, avarakatseisuus, hyväksyntä... Niiden opettelu on helppo aloittaa elokuvia katsomalla.
Kommentoikaa ihmeessä tähän kirjoitukseen teidän lempielokuvanne tai mielenkiintoisimmat elokuvat, joita olette nähneet. Näin saadaan laatu kiertämään!
perjantai 4. joulukuuta 2009
4.12.
Piparitaikina, tuoksu ihana,
mietin: Maistuuko se samalta?
Maistan,
haistan,
ja maistan taas,
ja kas! taikina jo katoaa!
Taikinan huumasta sitten muistan,
pitäähän minulla olla jotain,
mitä uunissa paistan.
Tein tänään piparitaikinan, joka nyt nököttää jääkaapissa vuorokauden, ennenkuin siitä pääsee leipomaan pipareita. Resepti on äitini hyväksi havaitsema, eikä ajan hammas ole päässyt siihen puremaan - reseptihän näyttäisi olevan eräästä lehdestä vuodelta 1978! Viimeksi olemme tehneet piparit taikinasta lähtien joskus miljoonia vuosia sitten, joten käytännön arvostelun muokkaan tämän päivän joulukalenteriin myöhemmin, halukkaat voivat sitä odotella. Äitini mukaan ohjeella tulee hyvin mureita pipareita, ei siis kivikovia koppuroita, joten piparkakkutalon perustaksi rakennusvirasto ei tätä taikinaa suosittele.
Tässä tämä kuuluisa resepti kaikkien piparinnälkäisten iloksi!
Kaaviloitavat joulupiparit (HYVÄ!)
250 g margariinia tai voita
2 dl sokeria
3/4 dl siirappia
1 tl kanelia
1 tl inkivääriä
1 tl neilikkaa
2 tl pomeranssinkuorta
1/2 tl suolaa
1 muna
6 1/2 dl puolikarkeita vehnäjauhoja
2 tl soodaa
Mittaa kattilaan rasva, sokeri, siirappi ja mausteet. Kiehauta sekoittaen (puuhaarukalla). Anna seoksen hieman jäähtyä.
Vatkaa seosta puuhaarukalla hetki kunnes se muuttuu vaaleammaksi. Lisää nyt muna ja vaahdota vielä jonkin aikaa (puuhaarukalla).
Sekoita jauhot ja sooda. Kaada se mausterasvaseokseen. Sekoita taikina. Pane muoviin ja vie vuorokaudeksi kylmään.
Kaaviloi taikina kahdessa-kolmessa erässä kevyesti jauhotetulla pöydällä aika ohueksi levyksi. Ota siitä muoteilla kakkusia ja paista ne 225-250°C lämmössä. Jäähdytä valmiit piparit tasaisella alustalla.
Näin minä sen tein: Minähän en pipareihin margariinia pistä, kun niitä saa vain kerran vuodessa. Voita sen olla pitää! Jauhoina minulla oli Sunnuntai erikoisvehnäjauhoja, joista 1/2 dl korvasin ruisjauhoilla. Pomeranssinkuorta ei ollut tuon nimisenä kaupan maustehyllyllä; jauhettu pomeranssi löytyi, joten käytin sitä.
Valmiiden piparien arvostelu: Hmm, koostumus miellyttävä. Itse pidän pipareista melkein raa'aksi jätettynä, niin että reunat ovat rapeat, mutta keskusta hieman pehmeä. Näissä se onnistuu, mutta myös hyvin paistuneet (lue: melkein palaneet) piparit tuntuvat ja maistuvat hyviltä! Kirpakkuutta olisi saanut olla enemmän, mikäköhän mauste sen saisi aikaan? Suolaa ei ainakaan yhtään tuota 1/2 tl enempää, mielummin hieman vähemmänkin. Lempeitä ja hyviä pipareita, eivät kaupan piparit kilpaile samassa sarjassa. Tämä pipariohje pääsee jatkokäsittelyyn, mutta vasta ensi jouluna!
Lisähuomio toisen taikinasatsin tiimoilta: älkää missään nimessä vaahdottako taikinaa sähkövatkaimella, vaan puuhaarukalla. Sähkövatkaimella vaahdottaminen tekee taikinan mahdottoman murenevaksi, niin ettei sitä saa edes kaulittua.
mietin: Maistuuko se samalta?
Maistan,
haistan,
ja maistan taas,
ja kas! taikina jo katoaa!
Taikinan huumasta sitten muistan,
pitäähän minulla olla jotain,
mitä uunissa paistan.
Tein tänään piparitaikinan, joka nyt nököttää jääkaapissa vuorokauden, ennenkuin siitä pääsee leipomaan pipareita. Resepti on äitini hyväksi havaitsema, eikä ajan hammas ole päässyt siihen puremaan - reseptihän näyttäisi olevan eräästä lehdestä vuodelta 1978! Viimeksi olemme tehneet piparit taikinasta lähtien joskus miljoonia vuosia sitten, joten käytännön arvostelun muokkaan tämän päivän joulukalenteriin myöhemmin, halukkaat voivat sitä odotella. Äitini mukaan ohjeella tulee hyvin mureita pipareita, ei siis kivikovia koppuroita, joten piparkakkutalon perustaksi rakennusvirasto ei tätä taikinaa suosittele.
Tässä tämä kuuluisa resepti kaikkien piparinnälkäisten iloksi!
Kaaviloitavat joulupiparit (HYVÄ!)
250 g margariinia tai voita
2 dl sokeria
3/4 dl siirappia
1 tl kanelia
1 tl inkivääriä
1 tl neilikkaa
2 tl pomeranssinkuorta
1/2 tl suolaa
1 muna
6 1/2 dl puolikarkeita vehnäjauhoja
2 tl soodaa
Mittaa kattilaan rasva, sokeri, siirappi ja mausteet. Kiehauta sekoittaen (puuhaarukalla). Anna seoksen hieman jäähtyä.
Vatkaa seosta puuhaarukalla hetki kunnes se muuttuu vaaleammaksi. Lisää nyt muna ja vaahdota vielä jonkin aikaa (puuhaarukalla).
Sekoita jauhot ja sooda. Kaada se mausterasvaseokseen. Sekoita taikina. Pane muoviin ja vie vuorokaudeksi kylmään.
Kaaviloi taikina kahdessa-kolmessa erässä kevyesti jauhotetulla pöydällä aika ohueksi levyksi. Ota siitä muoteilla kakkusia ja paista ne 225-250°C lämmössä. Jäähdytä valmiit piparit tasaisella alustalla.
Näin minä sen tein: Minähän en pipareihin margariinia pistä, kun niitä saa vain kerran vuodessa. Voita sen olla pitää! Jauhoina minulla oli Sunnuntai erikoisvehnäjauhoja, joista 1/2 dl korvasin ruisjauhoilla. Pomeranssinkuorta ei ollut tuon nimisenä kaupan maustehyllyllä; jauhettu pomeranssi löytyi, joten käytin sitä.
Valmiiden piparien arvostelu: Hmm, koostumus miellyttävä. Itse pidän pipareista melkein raa'aksi jätettynä, niin että reunat ovat rapeat, mutta keskusta hieman pehmeä. Näissä se onnistuu, mutta myös hyvin paistuneet (lue: melkein palaneet) piparit tuntuvat ja maistuvat hyviltä! Kirpakkuutta olisi saanut olla enemmän, mikäköhän mauste sen saisi aikaan? Suolaa ei ainakaan yhtään tuota 1/2 tl enempää, mielummin hieman vähemmänkin. Lempeitä ja hyviä pipareita, eivät kaupan piparit kilpaile samassa sarjassa. Tämä pipariohje pääsee jatkokäsittelyyn, mutta vasta ensi jouluna!
Lisähuomio toisen taikinasatsin tiimoilta: älkää missään nimessä vaahdottako taikinaa sähkövatkaimella, vaan puuhaarukalla. Sähkövatkaimella vaahdottaminen tekee taikinan mahdottoman murenevaksi, niin ettei sitä saa edes kaulittua.
torstai 3. joulukuuta 2009
3.12.
Tänään joulukalenterissa on vuorossa entry, jonka löysin Heddan (http://hedoismi.livejournal.com/) blogista. Katsotaan, mitä saan aikaan!
Askel 1:
- Tee entry blogiisi. Entryn tulisi sisältää 10 joululahjatoivettasi. Toive voi olla mitä tahansa mitä haluat pienestä suureen. Tärkeää on, että nämä asiat ovat sellaisia, mitä todella haluat.
- Jos toivot jotain konkreettista, lisää entryyn jonkinlainen yhteystieto, kuten osoitteesi tai sähköpostisi, jotta Joulupukki tai hänen tonttunsa löytävät sinut.
- Lisää entryysi myös nämä ohjeet, jotta tätä iloa voidaan jatkaa eteenpäin.
Askel 2:
- Tutki ystävälistaasi lävitse ja katso ketkä ovat tehneet oman tällaisen entrynsä. Ja tässä tulee se tärkeä osa:
- Jos näet heidän toivelistoillaan jotain, jonka voisit toteuttaa, ja sinusta tuntuu oikealta tehdä niin, toteuta jonkun toive.
Sinun ei tarvitse kuluttaa yhtään rahaa toiveiden toteuttamiseen, ellet halua. Tärkeää on, että jokaisella on mahdollisuus jakaa joulun iloa kaikille. Lahjan voi antaa nimettömänä tai nimellisenä - se on sinusta kiinni.
Tällä projektilla ei ole sääntöjä eikä vakuuksia, eikä jujuja piilossa. Ainoastaan... toive, joka saattaa toteutua. Anna jotain ja saatat saada jotain. Ja tiedät, että olet saanut tehtyä jonkun joulusta erityisen.
1. Laskettelusukset (hankittu ja saatu!)
2. Uusi kännykkä, kun entinen hajosi... Värinähälytys ei toimi, kun kännykän sisässä on joku osa irti.
3. Laadukasta suklaata - laatu korvaa määrän tänä vuonna!
4. Farmakologia & Toksikologian kirja
5. Raaputusarpoja
6. Juoksulenkkarit (vanhoista taitaa olla vaimennus kulunut, plantaarifaskiitti uhkaa)
7. Elokuvalippuja
8. Kasvo- tai jalkahoitoja tai hierontaa
9. Yhteistä aikaa
10. Joulukortti/-kirje
Sähköpostiosoitteeni on vanha tuttu:
eveliina.kiuru@gmail.com
Ja mummopostia varten osoitteen saa pyytämällä!
Askel 1:
- Tee entry blogiisi. Entryn tulisi sisältää 10 joululahjatoivettasi. Toive voi olla mitä tahansa mitä haluat pienestä suureen. Tärkeää on, että nämä asiat ovat sellaisia, mitä todella haluat.
- Jos toivot jotain konkreettista, lisää entryyn jonkinlainen yhteystieto, kuten osoitteesi tai sähköpostisi, jotta Joulupukki tai hänen tonttunsa löytävät sinut.
- Lisää entryysi myös nämä ohjeet, jotta tätä iloa voidaan jatkaa eteenpäin.
Askel 2:
- Tutki ystävälistaasi lävitse ja katso ketkä ovat tehneet oman tällaisen entrynsä. Ja tässä tulee se tärkeä osa:
- Jos näet heidän toivelistoillaan jotain, jonka voisit toteuttaa, ja sinusta tuntuu oikealta tehdä niin, toteuta jonkun toive.
Sinun ei tarvitse kuluttaa yhtään rahaa toiveiden toteuttamiseen, ellet halua. Tärkeää on, että jokaisella on mahdollisuus jakaa joulun iloa kaikille. Lahjan voi antaa nimettömänä tai nimellisenä - se on sinusta kiinni.
Tällä projektilla ei ole sääntöjä eikä vakuuksia, eikä jujuja piilossa. Ainoastaan... toive, joka saattaa toteutua. Anna jotain ja saatat saada jotain. Ja tiedät, että olet saanut tehtyä jonkun joulusta erityisen.
1. Laskettelusukset (hankittu ja saatu!)
2. Uusi kännykkä, kun entinen hajosi... Värinähälytys ei toimi, kun kännykän sisässä on joku osa irti.
3. Laadukasta suklaata - laatu korvaa määrän tänä vuonna!
4. Farmakologia & Toksikologian kirja
5. Raaputusarpoja
6. Juoksulenkkarit (vanhoista taitaa olla vaimennus kulunut, plantaarifaskiitti uhkaa)
7. Elokuvalippuja
8. Kasvo- tai jalkahoitoja tai hierontaa
9. Yhteistä aikaa
10. Joulukortti/-kirje
Sähköpostiosoitteeni on vanha tuttu:
eveliina.kiuru@gmail.com
Ja mummopostia varten osoitteen saa pyytämällä!
keskiviikko 2. joulukuuta 2009
2.12.
Kirjoituspöydän ääressä istuessani nään jatkuvasti ulos huoneeni (ihastuttavan isosta) ikkunasta. Joulukalenteria en tänä vuonna ostanut, vaan annan ikkunastani avautuvan näkymän toimia jokapäiväisenä joulukalenterin luukkuna. Eilisen luukun (1.12.) avattuani edessäni oli harmaus, mutta joulukalenterini toisesta luukusta avautui raikas, lumeton aamu, pilvetön taivas ja pikkupakkanen.
Pidän ikkunaani auki aina pimeän tuloon asti viherkasvienikin takia (ne kun raukat eivät meinaa saada tarpeeksi luonnonvaloa muutenkaan), ja nyt kello kolmen jälkeen alkoi ilta hämärtää ja maisema muuttua. Yllätyksekseni kuu kurkisti puiden takaa pilvien hennosti verhoamana ja tuli pian kokonaan esiin verhon takaa. Ei haittaa, vaikkei lunta olekaan maassa, tämä näkymäkin on omalla tavallaan lumoava! Syyssateiden aikaan tuossa samaisessa kohdassa, josta kuu nyt nousi, piirtyi upean oranssia taivasta vasten vahva sateenkaari. Tästä joulukalenterista pidän, se ei hevin lakkaa ihmetyttämästä.
Pidän ikkunaani auki aina pimeän tuloon asti viherkasvienikin takia (ne kun raukat eivät meinaa saada tarpeeksi luonnonvaloa muutenkaan), ja nyt kello kolmen jälkeen alkoi ilta hämärtää ja maisema muuttua. Yllätyksekseni kuu kurkisti puiden takaa pilvien hennosti verhoamana ja tuli pian kokonaan esiin verhon takaa. Ei haittaa, vaikkei lunta olekaan maassa, tämä näkymäkin on omalla tavallaan lumoava! Syyssateiden aikaan tuossa samaisessa kohdassa, josta kuu nyt nousi, piirtyi upean oranssia taivasta vasten vahva sateenkaari. Tästä joulukalenterista pidän, se ei hevin lakkaa ihmetyttämästä.
tiistai 1. joulukuuta 2009
1.12.
Heti herättyäni käänsin innoissani kalenterista uuden sivun - tänään alkoi joulukuu! Ikkunasta avautuva pimeä ja märkä maisema ei saanut minua ihan yhtä innostuneeksi. Ulkona oli märkää, pimeää, kylmää ja pelottavaa... Pakotin itseni aamulenkille sateesta huolimatta, enhän ole sokerista tehty (vaikkakin kenties sokerilla kyllästetty).
Kotiin tultuani minua tervehtivät iloisesti loistaen juuri eilen paikalleen laittamani jouluvalot! Keittiössä tunnelmaa luo perinteinen joulukynttelikkö, omassa huoneessani lämminvesiputkien ympärille kiedotut kuusiköynnös ja punainen valosarja. Joulukoristeet on saatu aikataulun mukaisesti paikoilleen, ja varaslähtö jouluruokiinkin tuli eilen, kun söin päivälliseksi hieman lanttulaatikkoa.
Kuten arvata saattaa, olen jouluihminen henkeen ja vereen. Joulunajan tunnelma on ainutlaatuinen yhdistelmä odotusta, intoa, toiveita, rauhaa ja rakkautta. Koristeet, valot ja kynttilät rikkovat alkutalven pimeyttä etenkin näinä lumettomina aikoina, ja perinteet, jotka osaltaan auttavat luomaan sitä oikeanlaista tunnelmaa, tuovat myös turvaa ja lämpöä jokaiselle, joka osaa avata itsensä joululle ja sen tunteille. Vuoden aikana kertyneet huolet ja murheet, kiireet ja kireydet voi hetkeksi unohtaa, kun istuu mukavasti nojatuoliin lämpimän glögin ja piparien kera lukemaan hyvää kirjaa.
Joulu ei ole täällä turhaan - se on meitä kaikkia varten.
Kotiin tultuani minua tervehtivät iloisesti loistaen juuri eilen paikalleen laittamani jouluvalot! Keittiössä tunnelmaa luo perinteinen joulukynttelikkö, omassa huoneessani lämminvesiputkien ympärille kiedotut kuusiköynnös ja punainen valosarja. Joulukoristeet on saatu aikataulun mukaisesti paikoilleen, ja varaslähtö jouluruokiinkin tuli eilen, kun söin päivälliseksi hieman lanttulaatikkoa.
Kuten arvata saattaa, olen jouluihminen henkeen ja vereen. Joulunajan tunnelma on ainutlaatuinen yhdistelmä odotusta, intoa, toiveita, rauhaa ja rakkautta. Koristeet, valot ja kynttilät rikkovat alkutalven pimeyttä etenkin näinä lumettomina aikoina, ja perinteet, jotka osaltaan auttavat luomaan sitä oikeanlaista tunnelmaa, tuovat myös turvaa ja lämpöä jokaiselle, joka osaa avata itsensä joululle ja sen tunteille. Vuoden aikana kertyneet huolet ja murheet, kiireet ja kireydet voi hetkeksi unohtaa, kun istuu mukavasti nojatuoliin lämpimän glögin ja piparien kera lukemaan hyvää kirjaa.
Joulu ei ole täällä turhaan - se on meitä kaikkia varten.
sunnuntai 29. marraskuuta 2009
Marraskuun pimeys
Pidennetty viikonloppu lapsuudenystävän luona toisella paikkakunnalla kuulostaa varmasti hyvältä kaikkien mielestä, ja on tervetullut tauko arkeen kuin karkeen, varsinkin näin pimeimpään vuodenaikaamme. Kun lähdin junalla kohti Tamperetta viime keskiviikkona, olin kummallisen tyyni. Marraskuinen hyytävän kostea pimeys ei iskenyt vasten kasvojani niin pahasti, eikä junassakaan haissut kummalliselta (kuten harmittavan usein siellä haisee). Edessä olisi terveyskeskuspäivät: kaksi päivää lääkärin työn tarkkailua. Mukavaa motivaatiota loppusyksyn opiskeluihin, siis.
Torstai- ja perjantai-iltapäivät vierähtivät takapuolta puuduttaessa eri lääkärien vastaanotolla. Aivoni eivät taatusti päässeet puutumaan, kun jokainen potilas oli eri ikäinen, kokoinen, värinen tai vähintään eri mielialalla vastaanotolle saapuessaan. Seuraamani lääkäritkin olivat erilaisia toimintatavoissaan, puherytmissään, eleissään ja otteissaan. Tämä potilaiden ja lääkäreiden kaikenkattava kirjo silmissäni suhtaudun tästä lähtien hieman toisenlaisella asenteella terveyskeskuslääkäreihin (ja yleislääkäreihin yleensäkin).
Yksi asia jäi kuitenkin häiritsemään seuraamissani lääkäreissä: useimmat heistä (eivät toki kaikki) vaikuttivat kovin kärkkäiltä arvostelemaan potilaita heidän poistuttuaan vastaanotolta. "Olipas taas tapaus!" tai jopa "En millään jaksa kuunnella tuollaista valitusta", olivat täysin tavallisia toteamuksia vastaanottohuoneen oven sulkeuduttua. Lääkärit lähes halveksuivat potilasta, jota juuri olivat kuunnelleet empaattisena ja hoitaneet potilaan vaivaa. Tekopyhää, sanon minä! Mikä saa lääkäreistä tällaisia? Ovatko he kyynisiä vain ilkeyttään vai onko tämä jonkinlainen suojamekanismi, ettei potilaiden huolia ja murheita ota omille harteilleen kannettavaksi? Inhottavalta se joka tapauksessa kuulosti, mutta minun oli vain hymyiltävä ja nyökyteltävä hyväksyvästi. Potkaiskaa minua (ja lujaa!), jos minusta on tulossa tuollainen.
Kokemani mielenjärkytys jäi taka-alalle, kun viiletimme ystäväni kanssa pitkin Tamperetta. Lauantaina nukuimme hieman liian pitkään, kävimme aamukävelyllä, söimme edellisenä iltana leipomaamme kaljakakkua (suklaakakkua, johon tuli – luit aivan oikein – kaljaa) ja lähdimme elokuviin katsomaan uusinta Twilightia. Elokuvan rakkauskohtaukset ylsivät paikoin koomisiinkin ulottuvuuksiin, mutta ihmissusi Jacobia näyttelevä Taylor Lautner (ja hänen vuodessa 15 kiloa lisää lihasta saanut vartalonsa) harhautti ajatukset muihin sfääreihin. Lieneekö anabolisilla steroideilla ollut osansa tässä kehityksessä – sitä tarina ei kerro… Ilta jatkui ystäväni ystävän syntymäpäivillä, jotka pidettiin Pispalanharjulla. K e r r a s s a a n upea asuinalue! Korkea harju kahden järven välissä ei yksinkertaisesti voi olla huono valinta talolle. Jopa pimeässä ja sateisessa marraskuun illassa näkymät lämmittivät pientä mieltäni. Työntäyteinen päivä, mutta sen arvoinen.
Juna saapui taas kerran tutulle laiturille kaksi Kuopion asemalla. Kotiin päin astellessani mietin (mitä nyt 400 metrin matkalla ehtii miettimään), miten erilainen profiili Tampereella ja Kuopiolla on. Ja miten erilainen profiili on ylipäätään eri kaupungeilla ja kunnilla Suomessa. Tampere oli vieras ja vaarallinen, kenties myös liian iso minunlaiselle pienelle tytölle. Kuopio tervehti minua ystävällisen lämpimästi matalien kerrostalojen ikkunoista loistavilla jouluvaloilla. Sisälle päästyäni sytytin myös omat jouluvaloni keittiön ikkunaan ensimmäisen adventin kunniaksi.
Onpa hyvä olla taas kotona.
P.S. Terveisiä Kimille ja Heksalle, kuulemma ootte vakiolukijakuntaa.
Torstai- ja perjantai-iltapäivät vierähtivät takapuolta puuduttaessa eri lääkärien vastaanotolla. Aivoni eivät taatusti päässeet puutumaan, kun jokainen potilas oli eri ikäinen, kokoinen, värinen tai vähintään eri mielialalla vastaanotolle saapuessaan. Seuraamani lääkäritkin olivat erilaisia toimintatavoissaan, puherytmissään, eleissään ja otteissaan. Tämä potilaiden ja lääkäreiden kaikenkattava kirjo silmissäni suhtaudun tästä lähtien hieman toisenlaisella asenteella terveyskeskuslääkäreihin (ja yleislääkäreihin yleensäkin).
Yksi asia jäi kuitenkin häiritsemään seuraamissani lääkäreissä: useimmat heistä (eivät toki kaikki) vaikuttivat kovin kärkkäiltä arvostelemaan potilaita heidän poistuttuaan vastaanotolta. "Olipas taas tapaus!" tai jopa "En millään jaksa kuunnella tuollaista valitusta", olivat täysin tavallisia toteamuksia vastaanottohuoneen oven sulkeuduttua. Lääkärit lähes halveksuivat potilasta, jota juuri olivat kuunnelleet empaattisena ja hoitaneet potilaan vaivaa. Tekopyhää, sanon minä! Mikä saa lääkäreistä tällaisia? Ovatko he kyynisiä vain ilkeyttään vai onko tämä jonkinlainen suojamekanismi, ettei potilaiden huolia ja murheita ota omille harteilleen kannettavaksi? Inhottavalta se joka tapauksessa kuulosti, mutta minun oli vain hymyiltävä ja nyökyteltävä hyväksyvästi. Potkaiskaa minua (ja lujaa!), jos minusta on tulossa tuollainen.
Kokemani mielenjärkytys jäi taka-alalle, kun viiletimme ystäväni kanssa pitkin Tamperetta. Lauantaina nukuimme hieman liian pitkään, kävimme aamukävelyllä, söimme edellisenä iltana leipomaamme kaljakakkua (suklaakakkua, johon tuli – luit aivan oikein – kaljaa) ja lähdimme elokuviin katsomaan uusinta Twilightia. Elokuvan rakkauskohtaukset ylsivät paikoin koomisiinkin ulottuvuuksiin, mutta ihmissusi Jacobia näyttelevä Taylor Lautner (ja hänen vuodessa 15 kiloa lisää lihasta saanut vartalonsa) harhautti ajatukset muihin sfääreihin. Lieneekö anabolisilla steroideilla ollut osansa tässä kehityksessä – sitä tarina ei kerro… Ilta jatkui ystäväni ystävän syntymäpäivillä, jotka pidettiin Pispalanharjulla. K e r r a s s a a n upea asuinalue! Korkea harju kahden järven välissä ei yksinkertaisesti voi olla huono valinta talolle. Jopa pimeässä ja sateisessa marraskuun illassa näkymät lämmittivät pientä mieltäni. Työntäyteinen päivä, mutta sen arvoinen.
Juna saapui taas kerran tutulle laiturille kaksi Kuopion asemalla. Kotiin päin astellessani mietin (mitä nyt 400 metrin matkalla ehtii miettimään), miten erilainen profiili Tampereella ja Kuopiolla on. Ja miten erilainen profiili on ylipäätään eri kaupungeilla ja kunnilla Suomessa. Tampere oli vieras ja vaarallinen, kenties myös liian iso minunlaiselle pienelle tytölle. Kuopio tervehti minua ystävällisen lämpimästi matalien kerrostalojen ikkunoista loistavilla jouluvaloilla. Sisälle päästyäni sytytin myös omat jouluvaloni keittiön ikkunaan ensimmäisen adventin kunniaksi.
Onpa hyvä olla taas kotona.
P.S. Terveisiä Kimille ja Heksalle, kuulemma ootte vakiolukijakuntaa.
maanantai 26. lokakuuta 2009
Glamouria arjen keskellä
Jälleen yksi mahtava viikonloppu takana! Kesästä jäänyt hyvä fiilis tuntuu vaan jatkuvan ja jatkuvan jopa siinä määrin, että voidaan jo puhua uudenlaisen elämänasenteen omaksumisesta - ellei olotilani sitten satu johtumaan esimerkiksi auringon täpötäyttämistä D-vitamiinivarastoista. Kaikki asiat tuntuvat menevän hyvin, jatkuvasti on mukavaa, kiire ei paina täyteenahdetusta kalenterista huolimatta ja energiaa on vaikka kuuhun lentäisi. Oli kyseessä sitten uusi elämänasenne tai pienisuuri mielenvika, toivottavasti tämä kestää pitkään.
Tosiaan, siitä viikonlopusta. Kyseessä oli Ryhmä Rämän kauden päättäjäiset, eli gaalaillallinen Rämähengessä. Rakastan hienoja juhlia, ja pukukoodin ollessa "mahdollisimman hieno" olin onnessani! Kaapissa 1,5 vuotta seissyt iltapuku pääsi jälleen näytille, viimeksihän käytin sitä RUK:n kurssijuhlassa ystäväni avecina ollessani. Viimesilauksena aito ruusu kampausta koristamaan ja, voilà!, valmista tuli.
Juhlahumussa ihmiset käyttäytyvät hieman eri tavalla kuin arkena: he ovat hieman kohteliaampia, hymyileväisempiä, maltillisempia, komeampia, kauniimpia - siis kaikin puolin mallikkaampia. Juhlat saavat yleensä ihmiset näyttämään parhaat puolet itsestään, ja ehkä juuri tämän takia rakastan juhlatilaisuuksia. Enkä tällä tarkoita mitä tahansa kotibileitä tai klubi-iltoja, vaan arvokkaita tilaisuuksia, joiden loistoon tullaan pakoon arjen harmautta, ja jotka tarjoavat sitä pientä luksusta, jota toivoisi elämässään olevan hieman enemmän.
Ihmisten kaipuuta tähtiin osoittaa myös se tosiasia, että ehkä snobistisessakin maineessa olevan Gloria-lehden menekki on laman uhan alla kasvanut huomattavasti. Hieman kalliimmasta elämäntavasta haaveillen ihmiset selviävät lama-arjestaan päivä toisensa jälkeen, ja nämä ohi vierivät päivät vievät heitä konkreettisesti lähemmäs haavettaan loisteliaasta elämästä. Kehotuksena teille kaikille arjen harmauttamille olennoille: ottakaa kaapista hienoin omistamanne vaatekappale, parhaat kengät ja kalleimmat korut, ja laittautukaa juhlakuntoon ihan vain itseänne varten! Mieli kohoaa kummasti huomatessasi jälleen olevasi upea ilmestys. Eikä sinun edes tarvitse siivota tai tiskata, sillä eihän sellainen juhlatamineissa onnistu.
Tosiaan, siitä viikonlopusta. Kyseessä oli Ryhmä Rämän kauden päättäjäiset, eli gaalaillallinen Rämähengessä. Rakastan hienoja juhlia, ja pukukoodin ollessa "mahdollisimman hieno" olin onnessani! Kaapissa 1,5 vuotta seissyt iltapuku pääsi jälleen näytille, viimeksihän käytin sitä RUK:n kurssijuhlassa ystäväni avecina ollessani. Viimesilauksena aito ruusu kampausta koristamaan ja, voilà!, valmista tuli.
Juhlahumussa ihmiset käyttäytyvät hieman eri tavalla kuin arkena: he ovat hieman kohteliaampia, hymyileväisempiä, maltillisempia, komeampia, kauniimpia - siis kaikin puolin mallikkaampia. Juhlat saavat yleensä ihmiset näyttämään parhaat puolet itsestään, ja ehkä juuri tämän takia rakastan juhlatilaisuuksia. Enkä tällä tarkoita mitä tahansa kotibileitä tai klubi-iltoja, vaan arvokkaita tilaisuuksia, joiden loistoon tullaan pakoon arjen harmautta, ja jotka tarjoavat sitä pientä luksusta, jota toivoisi elämässään olevan hieman enemmän.
Ihmisten kaipuuta tähtiin osoittaa myös se tosiasia, että ehkä snobistisessakin maineessa olevan Gloria-lehden menekki on laman uhan alla kasvanut huomattavasti. Hieman kalliimmasta elämäntavasta haaveillen ihmiset selviävät lama-arjestaan päivä toisensa jälkeen, ja nämä ohi vierivät päivät vievät heitä konkreettisesti lähemmäs haavettaan loisteliaasta elämästä. Kehotuksena teille kaikille arjen harmauttamille olennoille: ottakaa kaapista hienoin omistamanne vaatekappale, parhaat kengät ja kalleimmat korut, ja laittautukaa juhlakuntoon ihan vain itseänne varten! Mieli kohoaa kummasti huomatessasi jälleen olevasi upea ilmestys. Eikä sinun edes tarvitse siivota tai tiskata, sillä eihän sellainen juhlatamineissa onnistu.
perjantai 28. elokuuta 2009
Sanoja vain!
Bongasin Heddan livejournalista (http://hedoismi.livejournal.com) seuraavanlaisen hauskan jutun: Kommentoi tähän postaukseen 'sanoja' tai jotain muuta vastaavaa niin heitän viisi (5) sanaa jotka minulle tulee sinusta mieleen.
Heddalta saamani sanat olivat: boffaus, Selene, kunnianhimo, lääkis ja ruumiit.
Lisänumerot (eli junamatkaa varten saamani ekstrasanat): FaBa, ärsyttävät ihmiset, liikunta ja veli.
Kirjoitin kaikista jotain, mutta jaan teille viisi ensimmäistä, poislukien Selenen ja FaBan, jotka sivuavat boffausta liian läheltä. Here it goes.
Boffaus:
Boffaus, eli siis bofferointi tai pehmomiekkailu, on minulle yksi hauskimmista harrastuksista, joita olen kokeillut! Siinä saa lyödä toisia miekalla ihan oikeesti ja kirmailla vihollisten perässä, tai vihollisia karkuun, pitkin maita ja mantuja (lue: haltiametsiä ja epäkuolleiden kenttiä). Boffaukseen liittyy omalla kohdallani paljon muutakin, kuin pelkkää mättöä...
Boffauksen kautta olen tutustunut uusiin, ihaniin ihmisiin ja luonut monia ystävyyssuhteita. Ryhmä Rämän siiven alla sain oppini, kunnes siirryin Selenen jousineitojen matkaan voidakseni toteuttaa itseäni hieman vapaammin. Selenessä on jäseninä mahtavia persoonia, tunnen itseni etuoikeutetuksi kuuluessani niin hienojen naisten joukkoon! Ja tietysti kuulun, olenhan mahtava persoona ja hieno nainen itsekin. ;)
Vaikken enää tarttuisikaan miekkaan ja kilpeen, viihdyn silti sotatantereella joko jousi kourassa ja nuoliviini selässä tahi tulevaisuudessa kentän laidalla ensiavussa paikkaamassa innokkaiden boffaajanalkujen auenneita polvia. Boffauksella on tarjottavanaan niin paljon, ettei sitä voi edes käsittää ennen kuin on itse ollut menossa mukana!
Kunnianhimo:
Kunnianhimo - sitä minulla on kai aina ollut. Minut on kasvatettu kaikessa kannustaen, omaa työtä ja saavutuksia palkiten (hieno kasvatus!), joten olen saanut hyvän pohjan kunnianhimon kehittymiselle. Haen aina yhä uusia ja parempia saavutuksia yhä parempien palkintojen toivossa, ja teen myös työtä saavutuksien eteen. Ajan kuluessa olen kummasti huomannut työn palkitsevan itse itsensä ruokkien kunnianhimoa entisestään. Mukava pikku oravanpyörä, eikö vain.
Tavoittelen rajojani kaikessa - niin opiskelussa kuin harrastuksissakin - ja haluan kehittyä ja tulla paremmaksi siinä, mitä teen. En halua olla vain keskinkertainen tai hyvä, haluan olla paras. Haluan osata kaikkea ja hallita kaikkea. Miinuspuolena mainittakoon, että jos en jotain osaa, niin se jää aluksi tekemättä, kunnes olen salaa opetellut asiaa niin, että osaan sen lähes täydellisesti. Inhoan epäonnistumisia, mutta sellaisien pompsahtaessa tielleni pyrin oppimaan niistä, ettei niin kävisi enää ikinä uudestaan.
Lääkis:
Lääkis on kunnianhimoni tähänastinen huipentuma. Pääsin sisään sitkeydellä ja pitkäjänteisyydellä, joka palkittiin huimasti! Juuri tälläiset onnistumiset saavat yrittämään kovemmin ja kovemmin - minusta on kaikkeen! Iloitsen nyt paitsi oman opiskelualan löytymistä, myös sitä huippua vapaa-aikaa aktiviteetteineen, mitä meille tarjotaan. Ensimmäinen lääkisvuoteni oli täynnä kivoja ihmisiä, hurjia bileitä, mahtavia retkiä ja suuria tunteita.
Rakastan oppia kaikkea ihmiskehon toiminnasta ja sen vioista. Miten joku niinkin mitätön asia, kuin yhden molekyylin tai DNA:n emäsparin muuttuminen voi vaikuttaa merkitsevästi koko kehoon ja sen toimintoihin! Kaikki vaan alkaa mennä epäkuntoon ja sitten kuollaan. Kesän levänneenä tuntuu kuin pieninkään ihmiskehoon liittyvä nippelitieto ei voisi lannistaa minua! Haluan oppia kaikki sairaudet ja vammat ja niiden syntymekanismit ja oppia parantamaan ne! Imen itseeni lääketieteellistä informaatiota kuin jäkälä (pesusieniä ei kasva Suomessa, mind me, muuten olisin valinnut sen kuvaukseeni).
Ruumiit:
Hui. Ruumiit on kyllä jotain, mikä ei ihan hirveästi innosta. Mielummin hoidan eläviä ihmisiä samalla yrittäen välttää ruumiiden syntymistä. Eikö se ole lääkärin tehtävä? Jos ruumiita alkaa vaan kasautua jälkeeni, tietää se joko lääkärinlupani menettämistä tai sitä, että olen patologi, oikeuslääketieteellinen lääkäri tai onkologi. Mikään näistä aloista ei kuitenkaan ole minun juttuni, joten parempi, että ruumiiden määrä ympärilläni pysyy minimissä. ..paitsi jos ne ovat epäkuolleita tovereitani (Zombiliinallakin on kavereita!) tai vihollisjoukon sotilaita. :D
Ärsyttävät ihmiset:
Noniin. Heti alkoi ärsyttää. Yleisesti ottaen pidän ihmisistä ja luotan niihin. Jotkut ihmiset kuitenkin lähes kaikella tekemällään ja sanomallaan saattavat minut raivon partaalle! Tietynlainen lapsellinen ylimielisyys, epäkunnioitus, epärehellisyys, tarpeeton ilkeily... Nämä ovat asioita, joita en voi sietää. Jos ärsyynnyn jostakusta, olen aivan kamala ihminen ja armoton tätä kohtaan. Minulla on oikeus siihen! Nämä ihmiset saisivat painua minun puolestani hevon kuuseen, heitä ei tarvita tässä maailmankolkassa. Minun maailmassani. Prklö.
Heddalta saamani sanat olivat: boffaus, Selene, kunnianhimo, lääkis ja ruumiit.
Lisänumerot (eli junamatkaa varten saamani ekstrasanat): FaBa, ärsyttävät ihmiset, liikunta ja veli.
Kirjoitin kaikista jotain, mutta jaan teille viisi ensimmäistä, poislukien Selenen ja FaBan, jotka sivuavat boffausta liian läheltä. Here it goes.
Boffaus:
Boffaus, eli siis bofferointi tai pehmomiekkailu, on minulle yksi hauskimmista harrastuksista, joita olen kokeillut! Siinä saa lyödä toisia miekalla ihan oikeesti ja kirmailla vihollisten perässä, tai vihollisia karkuun, pitkin maita ja mantuja (lue: haltiametsiä ja epäkuolleiden kenttiä). Boffaukseen liittyy omalla kohdallani paljon muutakin, kuin pelkkää mättöä...
Boffauksen kautta olen tutustunut uusiin, ihaniin ihmisiin ja luonut monia ystävyyssuhteita. Ryhmä Rämän siiven alla sain oppini, kunnes siirryin Selenen jousineitojen matkaan voidakseni toteuttaa itseäni hieman vapaammin. Selenessä on jäseninä mahtavia persoonia, tunnen itseni etuoikeutetuksi kuuluessani niin hienojen naisten joukkoon! Ja tietysti kuulun, olenhan mahtava persoona ja hieno nainen itsekin. ;)
Vaikken enää tarttuisikaan miekkaan ja kilpeen, viihdyn silti sotatantereella joko jousi kourassa ja nuoliviini selässä tahi tulevaisuudessa kentän laidalla ensiavussa paikkaamassa innokkaiden boffaajanalkujen auenneita polvia. Boffauksella on tarjottavanaan niin paljon, ettei sitä voi edes käsittää ennen kuin on itse ollut menossa mukana!
Kunnianhimo:
Kunnianhimo - sitä minulla on kai aina ollut. Minut on kasvatettu kaikessa kannustaen, omaa työtä ja saavutuksia palkiten (hieno kasvatus!), joten olen saanut hyvän pohjan kunnianhimon kehittymiselle. Haen aina yhä uusia ja parempia saavutuksia yhä parempien palkintojen toivossa, ja teen myös työtä saavutuksien eteen. Ajan kuluessa olen kummasti huomannut työn palkitsevan itse itsensä ruokkien kunnianhimoa entisestään. Mukava pikku oravanpyörä, eikö vain.
Tavoittelen rajojani kaikessa - niin opiskelussa kuin harrastuksissakin - ja haluan kehittyä ja tulla paremmaksi siinä, mitä teen. En halua olla vain keskinkertainen tai hyvä, haluan olla paras. Haluan osata kaikkea ja hallita kaikkea. Miinuspuolena mainittakoon, että jos en jotain osaa, niin se jää aluksi tekemättä, kunnes olen salaa opetellut asiaa niin, että osaan sen lähes täydellisesti. Inhoan epäonnistumisia, mutta sellaisien pompsahtaessa tielleni pyrin oppimaan niistä, ettei niin kävisi enää ikinä uudestaan.
Lääkis:
Lääkis on kunnianhimoni tähänastinen huipentuma. Pääsin sisään sitkeydellä ja pitkäjänteisyydellä, joka palkittiin huimasti! Juuri tälläiset onnistumiset saavat yrittämään kovemmin ja kovemmin - minusta on kaikkeen! Iloitsen nyt paitsi oman opiskelualan löytymistä, myös sitä huippua vapaa-aikaa aktiviteetteineen, mitä meille tarjotaan. Ensimmäinen lääkisvuoteni oli täynnä kivoja ihmisiä, hurjia bileitä, mahtavia retkiä ja suuria tunteita.
Rakastan oppia kaikkea ihmiskehon toiminnasta ja sen vioista. Miten joku niinkin mitätön asia, kuin yhden molekyylin tai DNA:n emäsparin muuttuminen voi vaikuttaa merkitsevästi koko kehoon ja sen toimintoihin! Kaikki vaan alkaa mennä epäkuntoon ja sitten kuollaan. Kesän levänneenä tuntuu kuin pieninkään ihmiskehoon liittyvä nippelitieto ei voisi lannistaa minua! Haluan oppia kaikki sairaudet ja vammat ja niiden syntymekanismit ja oppia parantamaan ne! Imen itseeni lääketieteellistä informaatiota kuin jäkälä (pesusieniä ei kasva Suomessa, mind me, muuten olisin valinnut sen kuvaukseeni).
Ruumiit:
Hui. Ruumiit on kyllä jotain, mikä ei ihan hirveästi innosta. Mielummin hoidan eläviä ihmisiä samalla yrittäen välttää ruumiiden syntymistä. Eikö se ole lääkärin tehtävä? Jos ruumiita alkaa vaan kasautua jälkeeni, tietää se joko lääkärinlupani menettämistä tai sitä, että olen patologi, oikeuslääketieteellinen lääkäri tai onkologi. Mikään näistä aloista ei kuitenkaan ole minun juttuni, joten parempi, että ruumiiden määrä ympärilläni pysyy minimissä. ..paitsi jos ne ovat epäkuolleita tovereitani (Zombiliinallakin on kavereita!) tai vihollisjoukon sotilaita. :D
Ärsyttävät ihmiset:
Noniin. Heti alkoi ärsyttää. Yleisesti ottaen pidän ihmisistä ja luotan niihin. Jotkut ihmiset kuitenkin lähes kaikella tekemällään ja sanomallaan saattavat minut raivon partaalle! Tietynlainen lapsellinen ylimielisyys, epäkunnioitus, epärehellisyys, tarpeeton ilkeily... Nämä ovat asioita, joita en voi sietää. Jos ärsyynnyn jostakusta, olen aivan kamala ihminen ja armoton tätä kohtaan. Minulla on oikeus siihen! Nämä ihmiset saisivat painua minun puolestani hevon kuuseen, heitä ei tarvita tässä maailmankolkassa. Minun maailmassani. Prklö.
torstai 27. elokuuta 2009
Kiitos, anteeksi ja näkemiin.
Nyt kesä on virallisesti ohi. The Kesä, paras ja ihanin kesä ikinä. Tuntuu tosiaan siltä, kuin olisin seikkaillut jossain satumaailmassa koko ajan ymmärtämättä, että minun on luovuttava siitä aikanaan. Muutaman päivän minua vaivannut epätoivo on tiessään asioiden setviydyttyä lopulta parhaalla mahdollisella tavalla, tilalla on vain levollinen mieli. Tämän kirjan kansi sulkeutuu nyt, huomisesta lähtien on uuden tarinan aika.
Kuten kaikissa tarinoissa, myös tässä suon tilaa muutamille kiitoksille. Aion kiittää niitä henkilöitä, jotka tekivät kesästäni sen, mitä se oli. En haluaisi unohtaa kiittää ketään, mutta varmasti joku tulee unohdettua. Pahoitteluni jo etukäteen, ja kiitos.
Heti ensimmäisenä iso kiitos äidilleni, joka jaksoi majoittaa, ruokkia ja huoltaa minua koko kesän. Kotona oli hyvä olla.
Kiitos iskälleni, taustajoukot on aina tarpeen. Olet maailman paras iskä.
Kiitos veljelleni, joka jakoi minulle aikaansa sen verran kuin meidän molempien aikataulut joustivat. Toivottavasti nähdään taas pian!
Kiitos Laurille minun kestämisestäni, ilman minua olisitte saaneet talon kokonaan itsellenne. Nyt minäkin sain sentään asustaa siellä. Ja kiitos päiväreissusta Riikaan, siellä oli hienoa käydä!
Kiitos Jonnelle pyöräilyseurasta – ensi vuonna sitten tuplalenkit niin kuin puhuttiin! Eikä eväitä unohdeta näillä reissuilla, renkaanpaikkaustarvikkeista puhumattakaan.
Kiitos Jaanalle rennosta ja hauskasta juhannuksesta ja muista hetkistä, joita sain kanssasi viettää. Näemme varmasti tästä lähtien hieman useammin, muutathan sentään huomattavan paljon lähemmäs minua!
Kiitos Katriinalle seurasta, sinun kanssasi huolet unohtuvat aina. Oltiin itsenäisii, oltiin toisissa kii…! Vai miten se meni.
Kiitos Jussille kävelylenkeistä ja hauskasta seurasta, olit toinen niistä ihmisistä, jotka pitivät kunnostani huolta edes jossain määrin.
Kiitos Pauliinalle, olet aina oma pikkusiskoni ja seurassasi ajatus lentää. Korkealla vai matalalla, siitä ei sitten puhuta.
Kiitos Nooralle, ja kaikkea hyvää sinulle ja Kostalle Kreikkaan. Olet tärkeä minulle.
Kiitos koko Ryhmä Rämälle, Selenelle ja FaBan järjestäjätiimille, vaikutitte minuun hyvinkin kokonaisvaltaisesti. Projektien parissa jatketaan ja tekemistähän niissä piisaa. Antakaa nakin viuhua!
Kiitos Aleksille. Hyvä, että olit osana tarinaani.
Kuten kaikissa tarinoissa, myös tässä suon tilaa muutamille kiitoksille. Aion kiittää niitä henkilöitä, jotka tekivät kesästäni sen, mitä se oli. En haluaisi unohtaa kiittää ketään, mutta varmasti joku tulee unohdettua. Pahoitteluni jo etukäteen, ja kiitos.
Heti ensimmäisenä iso kiitos äidilleni, joka jaksoi majoittaa, ruokkia ja huoltaa minua koko kesän. Kotona oli hyvä olla.
Kiitos iskälleni, taustajoukot on aina tarpeen. Olet maailman paras iskä.
Kiitos veljelleni, joka jakoi minulle aikaansa sen verran kuin meidän molempien aikataulut joustivat. Toivottavasti nähdään taas pian!
Kiitos Laurille minun kestämisestäni, ilman minua olisitte saaneet talon kokonaan itsellenne. Nyt minäkin sain sentään asustaa siellä. Ja kiitos päiväreissusta Riikaan, siellä oli hienoa käydä!
Kiitos Jonnelle pyöräilyseurasta – ensi vuonna sitten tuplalenkit niin kuin puhuttiin! Eikä eväitä unohdeta näillä reissuilla, renkaanpaikkaustarvikkeista puhumattakaan.
Kiitos Jaanalle rennosta ja hauskasta juhannuksesta ja muista hetkistä, joita sain kanssasi viettää. Näemme varmasti tästä lähtien hieman useammin, muutathan sentään huomattavan paljon lähemmäs minua!
Kiitos Katriinalle seurasta, sinun kanssasi huolet unohtuvat aina. Oltiin itsenäisii, oltiin toisissa kii…! Vai miten se meni.
Kiitos Jussille kävelylenkeistä ja hauskasta seurasta, olit toinen niistä ihmisistä, jotka pitivät kunnostani huolta edes jossain määrin.
Kiitos Pauliinalle, olet aina oma pikkusiskoni ja seurassasi ajatus lentää. Korkealla vai matalalla, siitä ei sitten puhuta.
Kiitos Nooralle, ja kaikkea hyvää sinulle ja Kostalle Kreikkaan. Olet tärkeä minulle.
Kiitos koko Ryhmä Rämälle, Selenelle ja FaBan järjestäjätiimille, vaikutitte minuun hyvinkin kokonaisvaltaisesti. Projektien parissa jatketaan ja tekemistähän niissä piisaa. Antakaa nakin viuhua!
Kiitos Aleksille. Hyvä, että olit osana tarinaani.
Mitä syksy tuokaan tullessaan...
Onpa haikeaa. Kesä loppuu, syksy tulee, kaikki muuttuu.
Tämä kesä oli minulle kuin toinen maailma, johon pääsin hetkeksi pakoon jotain, öööm, jota minun piti paeta. Mitä se sitten oli? Arkea? Ei, viime vuonna ei ehtinyt sellaista muodostumaan. Ystäviäni? Miksi minä heitä haluaisin paeta, ei suinkaan! Pakokeinona tämä kesä on kuitenkin toiminut täydellisesti – olen saanut nollattua täysillä viime vuoden tapahtumat ja rentouduttua niin kokonaisvaltaisesti, etten ikinä ennen ole kokenut vastaavaa. Ehkä sen takia juuri pakeninkin. Pakenin stressiä ja velvollisuuksia, joita minulla Kuopiossa ollessa on vaikka muille jakaa.
Ensi maanantaina alkaa koulu, ja päällimmäisinä tunteina ovat haikeus, into ja epätoivo. Haikeus tulee siitä, kun tietää tämän pakoretken olevan päätöksessään. Syksy puskee päälle muutoksineen, eikä mikään enää jatku ennallaan. Saatan nyt sortua totaaliseen angstiin, mutta jotenkin tuntuu tyylikkäämmältä ajatella asia näin, kuin etsiä siitä tyynnyttäviä asianhaaroja. Call me stupid, call me weird. Tykkään tehdä asiat välillä vaikeimman kautta. ;)
Into on pienenä pulppuilevana lähteenä mieleni pohjalla, josta se muistuttaa aina silloin tällöin olemassaolostaan. Tulee syksy, tulee kaikkea uutta. Asiat muuttuvat, ja muutosprosessissa ne saa ohjattua muuttumaan aina vain parempaan päin. Fuksit intoilevat sisäänpääsystään ja me muut ohjailemme innolla fukseja eteenpäin rappio..krhöm siis kaidalle tielle.
Epätoivo. Eipä siitä voi paljoa sanoa. Se valtaa minut aina silloin tällöin, kun näen, ettei asioiden eteen voi enää tehdä kaikkien todennäköisyyksien mukaan mitään. Epätoivoni on realistista sorttia, joten kylmiä faktoja vaan pöytään, toivo lakaistaan maton alle. Nämä ovat heikkoja hetkiäni, jolloin en oikeastaan ole oma itseni, vaan joku mörkö valtaa minut ja syö minua sisältä. Tällä hetkellä elämässäni on yksi merkitsevä, selvittämätön asia, jonka saan tämän viikon aikana selvitettyä. Siihen asti taidan olla oma epäitseni (=zombiliina) ja epätoivon valtaama.
Asiat siis muuttuvat. Minä muutun, ympäristö muuttuu, vuodenaika vaihtuu. Pitäisi ajatella muutosta voimavarana, hyvänä asiana, ja pyrinkin siihen. Asioiden näkeminen hyvässä valossa on yksi minun kyvyistäni; kaikesta löytyy aina jotain hyvää, yleensä enemmän kuin voidaan kuvitellakaan. Kaikille tilanteille voi nauraa, vaikka kuinka itkettäisi. Naura ja itke sitten samalla, sekin on parempi kuin pelkkä itku. Epätoivolle ei saisi antaa valtaa, sen saa selätettyä kun vaan jaksaa ja uskaltaa toimia. Tämä toimikoon rohkaisupuheena ei vain itselleni, vaan myös toisille epätoivon kalvamille tovereille.
Taistoon, siskot! (-Saana Reunanen-Pusula, KuoLon speksi ’09)
Tämä kesä oli minulle kuin toinen maailma, johon pääsin hetkeksi pakoon jotain, öööm, jota minun piti paeta. Mitä se sitten oli? Arkea? Ei, viime vuonna ei ehtinyt sellaista muodostumaan. Ystäviäni? Miksi minä heitä haluaisin paeta, ei suinkaan! Pakokeinona tämä kesä on kuitenkin toiminut täydellisesti – olen saanut nollattua täysillä viime vuoden tapahtumat ja rentouduttua niin kokonaisvaltaisesti, etten ikinä ennen ole kokenut vastaavaa. Ehkä sen takia juuri pakeninkin. Pakenin stressiä ja velvollisuuksia, joita minulla Kuopiossa ollessa on vaikka muille jakaa.
Ensi maanantaina alkaa koulu, ja päällimmäisinä tunteina ovat haikeus, into ja epätoivo. Haikeus tulee siitä, kun tietää tämän pakoretken olevan päätöksessään. Syksy puskee päälle muutoksineen, eikä mikään enää jatku ennallaan. Saatan nyt sortua totaaliseen angstiin, mutta jotenkin tuntuu tyylikkäämmältä ajatella asia näin, kuin etsiä siitä tyynnyttäviä asianhaaroja. Call me stupid, call me weird. Tykkään tehdä asiat välillä vaikeimman kautta. ;)
Into on pienenä pulppuilevana lähteenä mieleni pohjalla, josta se muistuttaa aina silloin tällöin olemassaolostaan. Tulee syksy, tulee kaikkea uutta. Asiat muuttuvat, ja muutosprosessissa ne saa ohjattua muuttumaan aina vain parempaan päin. Fuksit intoilevat sisäänpääsystään ja me muut ohjailemme innolla fukseja eteenpäin rappio..krhöm siis kaidalle tielle.
Epätoivo. Eipä siitä voi paljoa sanoa. Se valtaa minut aina silloin tällöin, kun näen, ettei asioiden eteen voi enää tehdä kaikkien todennäköisyyksien mukaan mitään. Epätoivoni on realistista sorttia, joten kylmiä faktoja vaan pöytään, toivo lakaistaan maton alle. Nämä ovat heikkoja hetkiäni, jolloin en oikeastaan ole oma itseni, vaan joku mörkö valtaa minut ja syö minua sisältä. Tällä hetkellä elämässäni on yksi merkitsevä, selvittämätön asia, jonka saan tämän viikon aikana selvitettyä. Siihen asti taidan olla oma epäitseni (=zombiliina) ja epätoivon valtaama.
Asiat siis muuttuvat. Minä muutun, ympäristö muuttuu, vuodenaika vaihtuu. Pitäisi ajatella muutosta voimavarana, hyvänä asiana, ja pyrinkin siihen. Asioiden näkeminen hyvässä valossa on yksi minun kyvyistäni; kaikesta löytyy aina jotain hyvää, yleensä enemmän kuin voidaan kuvitellakaan. Kaikille tilanteille voi nauraa, vaikka kuinka itkettäisi. Naura ja itke sitten samalla, sekin on parempi kuin pelkkä itku. Epätoivolle ei saisi antaa valtaa, sen saa selätettyä kun vaan jaksaa ja uskaltaa toimia. Tämä toimikoon rohkaisupuheena ei vain itselleni, vaan myös toisille epätoivon kalvamille tovereille.
Taistoon, siskot! (-Saana Reunanen-Pusula, KuoLon speksi ’09)
perjantai 10. heinäkuuta 2009
Kesäkuulumisia
Kesälomani on kulunut tähän asti lähinnä lomaillen, en juurikaan ole töihin joutunut alkukesän parin työviikon jälkeen. Lomalaisen aika ei kuitenkaan ole käynyt lainkaan pitkäksi, päinvastoin: touhua ja tohinaa on riittänyt kiireeksi asti. Merkittävin ajankuluttaja oli viime viikonloppuna pidetty jokavuotinen keskiaikainen taistelutapahtuma, Sotahuuto, johon osallistuin jo neljättä kertaa. Sotahuudon varustevalmistelut jäivät ikävä kyllä aivan viime tinkaan – kävimme ystäväni kanssa ex tempore ostamassa jouset Turun keskiaikamarkkinoilta tapahtumaa edeltävänä sunnuntaina, ja nuolia väkerrettiin talkoohengessä muutama tapahtumaa edeltävä yö. Tabardikin valmistui juuri ja juuri ajallaan. Univelkaa tästä toki kerääntyi jonkun verran, mutta onneksi nuorena ja vetreänä unihiekat karisevat helposti silmistä kunhan saa nukuttua pari kunnollista yöunta.
Kuntoani olen yrittänyt pitää yllä käymällä säännöllisesti kuntosalilla ja tekemällä pitkiä pyörälenkkejä. Pyöräily on upea liikuntamuoto näin viileinä kesäpäivinä, kun maisema vaihtuu tiuhaan tahtiin ja aurinko lempeästi hellii hipiää. Kaikista mielenkiintoisimmat pyöräreitit ovat ne, jotka valitsee kartan kanssa umpimähkään. Paperille kannattaa kirjoittaa ylös teiden nimiä ja muita suuntaviittoja, että pysyy suurin piirtein reitillään. Tällä tavoin valittuna taitettu matka saattaa lopulta olla vain 25 km, mutta joskus sitä sattuukin valitsemaan 70 km pituisen reitin, ja kotiin palaa lopen väsyneenä mutta onnellisena (nimim. kokemusta on). Ihanaa on myös löytää omalta kotiseudultaan teitä, joille ei ole ikinä ennen poikennut!
Kesä etenee ja loma jatkuu. Työkeikkoja on jo tiedossa reilu kolmen viikon verran, joten tyhjenevä tilinikin saa hieman täytettä, joten tuleva opiskeluvuosi näyttää saavan hieman oletettua suuremman budjetin. Päätavoitteeni tälle kesälle on kuitenkin elää hetkessä, eikä antaa tulevan vuoden velvollisuuksien aiheuttaa stressiä ja ylimääräisiä paineita. Suomen kesässä, haapojen humistessa ja laineiden liplattaessa vasten rantakiviä, suomalaisen mieli lepää.
Kuntoani olen yrittänyt pitää yllä käymällä säännöllisesti kuntosalilla ja tekemällä pitkiä pyörälenkkejä. Pyöräily on upea liikuntamuoto näin viileinä kesäpäivinä, kun maisema vaihtuu tiuhaan tahtiin ja aurinko lempeästi hellii hipiää. Kaikista mielenkiintoisimmat pyöräreitit ovat ne, jotka valitsee kartan kanssa umpimähkään. Paperille kannattaa kirjoittaa ylös teiden nimiä ja muita suuntaviittoja, että pysyy suurin piirtein reitillään. Tällä tavoin valittuna taitettu matka saattaa lopulta olla vain 25 km, mutta joskus sitä sattuukin valitsemaan 70 km pituisen reitin, ja kotiin palaa lopen väsyneenä mutta onnellisena (nimim. kokemusta on). Ihanaa on myös löytää omalta kotiseudultaan teitä, joille ei ole ikinä ennen poikennut!
Kesä etenee ja loma jatkuu. Työkeikkoja on jo tiedossa reilu kolmen viikon verran, joten tyhjenevä tilinikin saa hieman täytettä, joten tuleva opiskeluvuosi näyttää saavan hieman oletettua suuremman budjetin. Päätavoitteeni tälle kesälle on kuitenkin elää hetkessä, eikä antaa tulevan vuoden velvollisuuksien aiheuttaa stressiä ja ylimääräisiä paineita. Suomen kesässä, haapojen humistessa ja laineiden liplattaessa vasten rantakiviä, suomalaisen mieli lepää.
lauantai 13. kesäkuuta 2009
Kesälomalaisen mietteitä
Suomea piinaava taantuma oli vielä talvella melko kaukainen käsite, joka ei tuntunut kohdistuvan minuun millään tavalla. Kesän korvalla kuitenkin huomasin jääväni väistämättä ilman vakinaista kesätyötä, kuten monet muutkin ystävistäni. Eri yritysten yt-neuvottelut vaikuttivat siis meihin suomalaisnuoriin epäsuorasti kesätöiden vähyyden kautta, ja moni jo omilleen muuttanut nuori viettääkin varmasti kesäänsä vanhempien huomassa, minut mukaanlukien. Iso kiitos vanhemmille, jotka pitävät huolta jälkikasvustaan tämänkaltaisissa tilanteissa.
Sen verran onnekas olin, että pääsin töihin erääseen ruokakauppaan kahden viikon työhöntutustumisjaksolle, vaikka jakson palkka ei päätä huimannutkaan. Sain sentään jalan kyseisen päivittäistavaraketjun oven väliin ja mahdollisuuden tulla kutsutuksi töihin tarvittaessa! Lisäksi olen kutsuttavissa pariin muuhunkin työpaikkaan, jos tarve vaatii. Saamani kahden viikon työjakso loppui jo viime perjantaina, joten loppukesä meneekin lomaillessa, löhötessä, lukiessa ja lenkkeillessä - ja työtarjouksia odotellessa.
Miten sitä lapsena osasikaan nauttia kesistä niin täysin rinnoin! Tuntuu, että aina paistoi aurinko; ja jos ei paistanutkaan, niin se ei haitannut, sillä sadetanssi oli aika kiva leikki. Järvessä läträttiin niin kauan kuin vain saattoi, ja mökkireissut olivat ehdottomasti kesän kohokohta mökkiruokineen: italianpata, hernekeitto ja nuotiolla paistetut makkarat olivat vakiosapuskaa. Syksyllä jatkuva koulukin tuntui yhtä kaukaiselta kuin Australiassa loikkivat kengurut - se ei kuulunut minun murheisiini.
Entäpä jos jättäisi taakseen taantuman, kaikki stressinaiheet ja velvoitteet (ja kännykän!), lähtisi parhaan ystävänsä kanssa mökkiretkelle, ja yrittäisi päästä jälleen tähän lapsuuden kesätunnelmaan. Edes yhdeksi päiväksi. Leikkisi vesileikkejä, paistaisi nuotiolla makkaraa ja keräilisi vaikkapa käpyjä käpylehmäfarmin pystyttämiseksi. Kokeilisi, tuntuuko kesä enemmän kesältä, lapsuudenkesältä!
Sen verran onnekas olin, että pääsin töihin erääseen ruokakauppaan kahden viikon työhöntutustumisjaksolle, vaikka jakson palkka ei päätä huimannutkaan. Sain sentään jalan kyseisen päivittäistavaraketjun oven väliin ja mahdollisuuden tulla kutsutuksi töihin tarvittaessa! Lisäksi olen kutsuttavissa pariin muuhunkin työpaikkaan, jos tarve vaatii. Saamani kahden viikon työjakso loppui jo viime perjantaina, joten loppukesä meneekin lomaillessa, löhötessä, lukiessa ja lenkkeillessä - ja työtarjouksia odotellessa.
Miten sitä lapsena osasikaan nauttia kesistä niin täysin rinnoin! Tuntuu, että aina paistoi aurinko; ja jos ei paistanutkaan, niin se ei haitannut, sillä sadetanssi oli aika kiva leikki. Järvessä läträttiin niin kauan kuin vain saattoi, ja mökkireissut olivat ehdottomasti kesän kohokohta mökkiruokineen: italianpata, hernekeitto ja nuotiolla paistetut makkarat olivat vakiosapuskaa. Syksyllä jatkuva koulukin tuntui yhtä kaukaiselta kuin Australiassa loikkivat kengurut - se ei kuulunut minun murheisiini.
Entäpä jos jättäisi taakseen taantuman, kaikki stressinaiheet ja velvoitteet (ja kännykän!), lähtisi parhaan ystävänsä kanssa mökkiretkelle, ja yrittäisi päästä jälleen tähän lapsuuden kesätunnelmaan. Edes yhdeksi päiväksi. Leikkisi vesileikkejä, paistaisi nuotiolla makkaraa ja keräilisi vaikkapa käpyjä käpylehmäfarmin pystyttämiseksi. Kokeilisi, tuntuuko kesä enemmän kesältä, lapsuudenkesältä!
lauantai 30. toukokuuta 2009
Huh hellettä!
Nyt se alkoi - Suomen kesä. Kauan sitä onkin jo odotettu! Tänään rikkoutui helleraja ensimmäistä kertaa tänä vuonna, ja huomiseksi on luvassa vielä lämpimämpää säätä. Talviturkinkin kävin heittämässä tänään päätä myöten Sääksjärven upean kirkkaassa vedessä. Näin alkukesästä Sääksin vesi tuntuu olevan vielä paljon puhtaampaa, mitä se myöhemmin on ihmismassojen vallattua pitkän hiekkarannan jokaisen pyyhkeenmenevän läntin. Josko sitä huomennakin eksyisi virkistäytymään.
Myönnän olevani talvi-ihmisiä henkeen ja vereen, rakastan lunta ja pakkasta ja kaikkia mahdollisia talviurheilulajeja hiihdosta lumisotaan. Rakastan talvessa myös sitä, kun pakkasen puremin poskin istuu nojatuoliin kuuman kaakaokupposen kera lukemaan hyvää kirjaa. Kesä on kuitenkin hyvin tervetullut pitkän talven jälkeen, tuntuu kuin itse heräisi eloon kasvien mukana! Kesän lämpö siirtyy syvälle sisimpään ja lämmittää siellä seuraavan talven yli. Viis siitepölystä, epämääräisistä pörriäisistä (lue: ötököistä, ei humaltuneesta nuorisosta), ne ovat toisarvoisia seikkoja, kun aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja kaikki ovat iloisia.
Tosiaan, kesän tullessa ihmiset ovat keskimäärin iloisemmalla tuulella. Tähän on spekuloitu syyksi niin valon määrän kuin D-vitamiinin saannin lisääntymistä. D-vitamiini onkin mielenkiintoinen tapaus: se kun ei oikeastaan ole vitamiini, vaan hormoni (kolesterolijohdannainen), jota valitettavasti lähes kaikki suomalaiset saavat säälittävän pienen määrän suurimman osan vuodesta. D-vitamiinia muodostuu iholla UV-säteiden vaikutuksesta ja sitä saadaan myöskin ravinnosta. Muun muassa kala ja maitotuotteet ovat hyviä D-vitamiinin lähteitä, mutta talvella nekään eivät riitä turvaamaan riittävää D-vitamiinin saantia. Virallinen saantisuositus - 7,5 µg päivässä - tuntuu auttamatta liian pieneltä summalta, sillä yliannostus tulee vasta 1,2 mg:n annoksilla (eli noin 160-kertaisella saannin ylittämisellä). D-vitamiini on käsittääkseni kiivaan tutkimustyön alaisena ja sen on todettu vaikuttavan niin psyykeen kuin fyysisiin tautitiloihin. Lisää aiheesta voit lukea lääketieteellisistä tutkimusjulkaisuista, kuten Aikakauslehti Duodecimistä. Noin, siinä oli pieni ylistyslaulu D-vitamiinin puolesta. Popsikaa ihmiset D-vitamiinia!
Kesän tuomat hymyyn kääntyneet suut ovat varmasti monien tekijöiden summa, mutta syystä viis, ihanaa nähdä niin monet ihmiset hyvällä tuulella. Itse nautin säästä kuin säästä, kunhan vain olen virittäytynyt oikeaan tunnelmaan. Nyt on kesä ja aion myös nauttia siitä niin kauan kuin se kestää! Nautin kesästä rannalla, lenkillä, katsellen auringonnousua ja -laskua, hyttystenpistoja raapimalla, mattoja pesten, laiturilla istuen ja varpaita vedessä uittaen, unettomina öinä itikoiden ininää kuunnellen...
lauantai 23. toukokuuta 2009
Hetken hiljaisuus
Tuskin kukaan suomalainen voisi uskoa joutuvansa todistamaan ampumavälikohtausta keskellä kirkasta päivää, vieläpä omassa kotikaupungissaan. Itse en voinut uskoa sitä todeksi, kun kuulin ystäviltäni, että ihmisiä oli ammuttu torilla vain n. 50 metrin päässä meidän olinpaikastamme. Vielä hirvittävämpää asiasta teki se, että tekijä ei ollut suunnitellut tekoaan millään lailla, vaan uhrina olisi voinut olla kuka tahansa. Minä ja monet ystävistäni olivat vain hetkeä aikaisemmin kävelleet onnettomuuspaikan vierestä välttäen tapahtuman niukasti.
En kuullut laukauksia, onnekseni, mutta näin, kuinka eräs mies yritti elvyttää maassa makaavaa henkilöä ennen ambulanssien saapumista. Ne saapuivatkin nopeasti poliisien kera, ja kohta koko tori oli eristetty ja uhrit viety sairaalaan. Iäkäs rouva, jota oli yritetty elvyttää, kuoli saamiinsa vammoihin. Hänen aviomiehensä selvisi "vain" ampumahaavoilla, mutta uskon, että hänen mielessään on sitäkin suurempi haava vaimonsa kohtalosta. Kolmas uhri oli venäläinen mieshenkilö, joka oli lomamatkalla Kuopiossa. Hän sai ampumahaavan jalkaansa - ja kenties elinikäisen kammon Suomea kohtaan.
Tapahtunut kosketti minua enemmän kuin Myyrmäen pommi-isku tai viime vuosina tapahtuneet koulusurmat, puhumattakaan Aasian tsunamista tai USA:n hirmumyrskyistä. Tämä tapahtui niin lähellä minua ja olin todistamassa sen jälkiseurauksia aivan vierestä. Jos satut lukemaan tätä, niin pidä kanssani hetken hiljaisuus. Olisin voinut itse olla uhri.
Tähän hetkeen sopii jollain lailla Anna Puun C'est la vie (vaikka laulun lyriikat viittaavatkin ehkä johonkin toiseen tilanteeseen).
En kuullut laukauksia, onnekseni, mutta näin, kuinka eräs mies yritti elvyttää maassa makaavaa henkilöä ennen ambulanssien saapumista. Ne saapuivatkin nopeasti poliisien kera, ja kohta koko tori oli eristetty ja uhrit viety sairaalaan. Iäkäs rouva, jota oli yritetty elvyttää, kuoli saamiinsa vammoihin. Hänen aviomiehensä selvisi "vain" ampumahaavoilla, mutta uskon, että hänen mielessään on sitäkin suurempi haava vaimonsa kohtalosta. Kolmas uhri oli venäläinen mieshenkilö, joka oli lomamatkalla Kuopiossa. Hän sai ampumahaavan jalkaansa - ja kenties elinikäisen kammon Suomea kohtaan.
Tapahtunut kosketti minua enemmän kuin Myyrmäen pommi-isku tai viime vuosina tapahtuneet koulusurmat, puhumattakaan Aasian tsunamista tai USA:n hirmumyrskyistä. Tämä tapahtui niin lähellä minua ja olin todistamassa sen jälkiseurauksia aivan vierestä. Jos satut lukemaan tätä, niin pidä kanssani hetken hiljaisuus. Olisin voinut itse olla uhri.
Tähän hetkeen sopii jollain lailla Anna Puun C'est la vie (vaikka laulun lyriikat viittaavatkin ehkä johonkin toiseen tilanteeseen).
torstai 21. toukokuuta 2009
Maailmassa monta / on ihmeellistä asiaa
Kevätsää osaa olla hyvin oikukas, kuten tänään taas huomasin. Luin histologian tenttiin ikkunani äärellä ja katselin, kuinka aurinkoinen sää vaihtui pilviseksi, siitä sateiseksi, ja taas hetken päästä aurinko palasi taivaalle häätäen pilvet pois. Rakastan sitä, kun saa vangittua mieleensä tällaisia hetkiä, kuin impressionisti konsanaan!
Claude Monet
Ihmettelin, kun ihmiset kävelivät ja pyöräilivät kadulla ilman takkia ja sateenvarjoa luottaen siihen, etteivät nämä satunnaiset sadekuurot osu juuri heidän kohdalleen. Välillä ihmettelin sitä, kun taivaalla oleva pilvimassa näytti aivan hyaliinirustolta, mikä taas pisti minut ihmettelemään omia aivojani. Ehkä olen katsellut jo hieman liikaa histologisia näytteitä.
Vincent van Gogh
Lähdin isäni luo päivälliselle heti, kun totesin päntänneeni tarpeeksi. On ihanaa asua näinkin lähekkäin, kun aikaisemmin on ollut satoja kilometrejä välissä. Tänä aikana, kun olen asunut Kuopiossa, olen oppinut tuntemaan isääni paljon syvällisemmin. Ja kun olen oppinut tuntemaan isääni paremmin, olen myös oppinut tuntemaan itseäni paremmin. Onpa ihme. Isäni luki minulle ääneen erään pätkän kirjasta Muodon muutos (Kirsti Lonka, Esa Saarinen). Siinä sanottiin, että oppiminen alkaa ihmettelemisestä.
Helene Schjerfbeck
Täytyi oikein ihmetellä, että olen ihmetellyt koko ikäni! Vauvasta asti olen katsellut ja ihmetellyt ympäristöäni. Isoveljeni oli kova kyselemään, mutta minä vain ihmettelin, ja ihmettelen edelleen. Ihmettelen ihmettelemästä päästyänikin, ihmettelen hereillä ja unissa – ja aamulla herättyäni ihmettelen uniani. Ihmetteleminen on minulle yhtä luontaista kuin käveleminen ja puhuminen - ihmettely on tapani oppia asioita.
Ihme, etten ole aikaisemmin huomannut sitä.
Claude Monet
Ihmettelin, kun ihmiset kävelivät ja pyöräilivät kadulla ilman takkia ja sateenvarjoa luottaen siihen, etteivät nämä satunnaiset sadekuurot osu juuri heidän kohdalleen. Välillä ihmettelin sitä, kun taivaalla oleva pilvimassa näytti aivan hyaliinirustolta, mikä taas pisti minut ihmettelemään omia aivojani. Ehkä olen katsellut jo hieman liikaa histologisia näytteitä.
Vincent van Gogh
Lähdin isäni luo päivälliselle heti, kun totesin päntänneeni tarpeeksi. On ihanaa asua näinkin lähekkäin, kun aikaisemmin on ollut satoja kilometrejä välissä. Tänä aikana, kun olen asunut Kuopiossa, olen oppinut tuntemaan isääni paljon syvällisemmin. Ja kun olen oppinut tuntemaan isääni paremmin, olen myös oppinut tuntemaan itseäni paremmin. Onpa ihme. Isäni luki minulle ääneen erään pätkän kirjasta Muodon muutos (Kirsti Lonka, Esa Saarinen). Siinä sanottiin, että oppiminen alkaa ihmettelemisestä.
Helene Schjerfbeck
Täytyi oikein ihmetellä, että olen ihmetellyt koko ikäni! Vauvasta asti olen katsellut ja ihmetellyt ympäristöäni. Isoveljeni oli kova kyselemään, mutta minä vain ihmettelin, ja ihmettelen edelleen. Ihmettelen ihmettelemästä päästyänikin, ihmettelen hereillä ja unissa – ja aamulla herättyäni ihmettelen uniani. Ihmetteleminen on minulle yhtä luontaista kuin käveleminen ja puhuminen - ihmettely on tapani oppia asioita.
Ihme, etten ole aikaisemmin huomannut sitä.
keskiviikko 20. toukokuuta 2009
Carpe diem
Syksy. Tuttu ja turvallinen ympäristö, mutta uudet polut tallattavana täysin uudessa seurueessa. Tai ei aivan täysin – mukaan mahtuu myös muutama tuttu kasvo. Häsellystä, totuttelua, tutustumista. Sitä syksy oli, eikä sen muuta tarvinnutkaan olla.
Alkutalvesta rutiineita alkoi muodostua ja kaverisuhteet vakiintua, olo oli onnellinen. Uutuudenviehätys leijui vielä ilmassa, kuin aamulla pirskotettu hajuvesi illansuussa. Elämässäni oli onni, mutta osa siitä vietiin hetkeksi pois juuri ennen joulua. Joulumieli kuitenkin säilyi, ja uuden vuoden koittaessa löysin kadotetun onneni. Se oli vain matkannut hetkeksi muille maille.
Lopputalvi oli kuin uusi alku. Olin joululomalla muuttunut niin, että uudestaan ympäristöön tutustuminen vaati aikaa. Tämä hoitui hurvitellen, välillä ehkä liiankin kanssa, mutta olin taas mukana menossa - eheämpänä kuin koskaan! Tiedättehän sen tunteen, joka tulee usein matkan jälkeen: koti näyttää hieman erilaiselta kuin aiemmin, mutta se tuntuu silti kodilta, ihanalta kodilta. Sellainen olo minulla oli.
Kevät tuli, lumi suli, Kallaves' sanoi pulipuli. Ah, arjen iloja! Aurinko paistoi ja arki oli yhtä juhlaa. Siitepölykausikin alkoi tuoden jokavuotisen kiusansa allergisen nenään. Viisaiden savolaisten sanoin saan kuitenkin aivastella hyvillä mielin: "Ensimmäinen hyvvää, toinen pahhaa ja kolmas rahhaa." Mitäköhän vielä useammista aivastuksista seuraisi?
Siinä se oli, pähkinänkuoressa, ensimmäinen vuoteni matkalla lääkäriksi. Enää yksi tentti ennen kesää, sitten se on ohi. Kuluneisiin kuukausiin on mahtunut paljon erilaisia tunteita, monenlaisia hetkiä ja ihania uusia tuttavuuksia, joista on tullut kiinteä osa tämänhetkistä elämääni. Monta sellaista asiaa on tapahtunut, joita en olisi ikinä uskonut tapahtuvan, ja muutama sellainenkin, jota ei olisi tarvinnut tapahtua. Aika on vain hujahtanut huomaamatta ohitseni saattaen minut tähän hetkeen, tähän paikkaan, näihin tunnelmiin.
Alkutalvesta rutiineita alkoi muodostua ja kaverisuhteet vakiintua, olo oli onnellinen. Uutuudenviehätys leijui vielä ilmassa, kuin aamulla pirskotettu hajuvesi illansuussa. Elämässäni oli onni, mutta osa siitä vietiin hetkeksi pois juuri ennen joulua. Joulumieli kuitenkin säilyi, ja uuden vuoden koittaessa löysin kadotetun onneni. Se oli vain matkannut hetkeksi muille maille.
Lopputalvi oli kuin uusi alku. Olin joululomalla muuttunut niin, että uudestaan ympäristöön tutustuminen vaati aikaa. Tämä hoitui hurvitellen, välillä ehkä liiankin kanssa, mutta olin taas mukana menossa - eheämpänä kuin koskaan! Tiedättehän sen tunteen, joka tulee usein matkan jälkeen: koti näyttää hieman erilaiselta kuin aiemmin, mutta se tuntuu silti kodilta, ihanalta kodilta. Sellainen olo minulla oli.
Kevät tuli, lumi suli, Kallaves' sanoi pulipuli. Ah, arjen iloja! Aurinko paistoi ja arki oli yhtä juhlaa. Siitepölykausikin alkoi tuoden jokavuotisen kiusansa allergisen nenään. Viisaiden savolaisten sanoin saan kuitenkin aivastella hyvillä mielin: "Ensimmäinen hyvvää, toinen pahhaa ja kolmas rahhaa." Mitäköhän vielä useammista aivastuksista seuraisi?
Siinä se oli, pähkinänkuoressa, ensimmäinen vuoteni matkalla lääkäriksi. Enää yksi tentti ennen kesää, sitten se on ohi. Kuluneisiin kuukausiin on mahtunut paljon erilaisia tunteita, monenlaisia hetkiä ja ihania uusia tuttavuuksia, joista on tullut kiinteä osa tämänhetkistä elämääni. Monta sellaista asiaa on tapahtunut, joita en olisi ikinä uskonut tapahtuvan, ja muutama sellainenkin, jota ei olisi tarvinnut tapahtua. Aika on vain hujahtanut huomaamatta ohitseni saattaen minut tähän hetkeen, tähän paikkaan, näihin tunnelmiin.
sunnuntai 19. huhtikuuta 2009
Kaipuu arkeen
Kevät on jo edennyt hirmu pitkälle ihan huomaamattani, kun arkea ei kovin paljon ole ehtinyt olemaan speksiltä, sairastelulta ja pääsiäiseltä. Jos on koko ajan menossa johonkin tai tekemässä jotain, aika humpsahtaa ohi kuin yliäänikone, niin kuin minun kohdallani nyt on käynyt. Kiinnitin huomiota ympäristööni kovimpien pakkasten ja parhaiden hankien aikaan, seuraavan kerran ensimmäisten lämpimien kevätpäivien aikaan ja nyt ympäristöäni katsellessa melkein kaikki lumet ovatkin jo sulaneet pois. Kesäkin tuntuu lähestyvän supernopeasti kalenterin pursuessa merkintöjä ja menoja. Mihin väliin mahtuu normaali arki?
Speksiä väsättiin tiiviiseen tahtiin tammikuusta asti, saatiin se valmiiksi ajallaan ja se oli huippumenestys! Pelkäsin sitä tunnetta, kun ei näe niitä samoja ihmisiä enää yhtä usein kuin koko alkuvuoden on nähnyt, mutta kaikessa tentti- ja matkustelutohinassa en ole edes ehtinyt ikävöimään. Kokemus avasi silmäni ihan uudelle ulottuvuudelle – en ole aikaisemmin ole ollut mukana teatteritoiminnassa. Tuli himo näytellä lisää! Pitääkin ottaa selvää Kuopion harrastusmahdollisuuksista ko. aiheesta, jotta saisi varmasti vapaa-aikaansa vielä vähän tehokkaammin kulutettua, kun nyt sitä on vaikka muille jakaa (lue: sarkasmia).
Tämän kevään toinen kohokohta speksin lisäksi oli matka Azoreille, joka siis on Portugalille kuuluva saariryhmä puolivälissä Atlanttia Portugalin ja Pohjois-Amerikan välissä. Matkustimme sinne pääsiäisenä viikoksi äidin, Laurin ja ystäväni Pauliinan kanssa. Olin haaveillut sinne pääsystä jo vuosien ajan, ja täytyy todeta, että paikka vastasi odotuksiani hyvin suuresti! Jo lentokoneesta katsoessa totesin, että nyt tämä Eeva oli saapunut henkilökohtaiseen paratiisiinsa. Yrittäkää kuvitella mielessänne vehreät, mäkiset maisemat, jotka ovat lähes täysin kuin Muumipapan muistelmien kiviaitaiset, kumpuilevat nurmipellot. Tämän vihreyden seassa pieniä, todella hyvin hoidettuja kyliä vaaleine rakennuksineen, lehmälauma joka mutkan takana laiduntamassa mäkiä ylös-alas, kuumia lähteitä pulpahtamassa pintaan aina paikoittain… Ja kaikkea ympäröi sininen meri.
Tänään on pääsiäisloman viimeinen päivä, mutta arki ei tunnu vieläkään käynnistyvän. Kuukauden kestänyt flunssani jatkuu edelleen, juhlia on tulossa kaksin kappalein tulevalla viikolla, ja seuraavalla viikolla onkin vappu. Tentteihin pitää ehtiä lukea jossain välissä, ja josko sitä tervehdyttyäni urheilemaankin pääsisi… Arkea kaipaa toden teolla, kun sitä ei ole. Pieni hengähdystauko kiireen keskellä ei olisi pahitteeksi, mutta sitä saanen odotella kesälomaan asti.
Speksiä väsättiin tiiviiseen tahtiin tammikuusta asti, saatiin se valmiiksi ajallaan ja se oli huippumenestys! Pelkäsin sitä tunnetta, kun ei näe niitä samoja ihmisiä enää yhtä usein kuin koko alkuvuoden on nähnyt, mutta kaikessa tentti- ja matkustelutohinassa en ole edes ehtinyt ikävöimään. Kokemus avasi silmäni ihan uudelle ulottuvuudelle – en ole aikaisemmin ole ollut mukana teatteritoiminnassa. Tuli himo näytellä lisää! Pitääkin ottaa selvää Kuopion harrastusmahdollisuuksista ko. aiheesta, jotta saisi varmasti vapaa-aikaansa vielä vähän tehokkaammin kulutettua, kun nyt sitä on vaikka muille jakaa (lue: sarkasmia).
Tämän kevään toinen kohokohta speksin lisäksi oli matka Azoreille, joka siis on Portugalille kuuluva saariryhmä puolivälissä Atlanttia Portugalin ja Pohjois-Amerikan välissä. Matkustimme sinne pääsiäisenä viikoksi äidin, Laurin ja ystäväni Pauliinan kanssa. Olin haaveillut sinne pääsystä jo vuosien ajan, ja täytyy todeta, että paikka vastasi odotuksiani hyvin suuresti! Jo lentokoneesta katsoessa totesin, että nyt tämä Eeva oli saapunut henkilökohtaiseen paratiisiinsa. Yrittäkää kuvitella mielessänne vehreät, mäkiset maisemat, jotka ovat lähes täysin kuin Muumipapan muistelmien kiviaitaiset, kumpuilevat nurmipellot. Tämän vihreyden seassa pieniä, todella hyvin hoidettuja kyliä vaaleine rakennuksineen, lehmälauma joka mutkan takana laiduntamassa mäkiä ylös-alas, kuumia lähteitä pulpahtamassa pintaan aina paikoittain… Ja kaikkea ympäröi sininen meri.
Tänään on pääsiäisloman viimeinen päivä, mutta arki ei tunnu vieläkään käynnistyvän. Kuukauden kestänyt flunssani jatkuu edelleen, juhlia on tulossa kaksin kappalein tulevalla viikolla, ja seuraavalla viikolla onkin vappu. Tentteihin pitää ehtiä lukea jossain välissä, ja josko sitä tervehdyttyäni urheilemaankin pääsisi… Arkea kaipaa toden teolla, kun sitä ei ole. Pieni hengähdystauko kiireen keskellä ei olisi pahitteeksi, mutta sitä saanen odotella kesälomaan asti.
torstai 19. helmikuuta 2009
Vihdoin vaihtelua
Laskeskelin, että olen nyt opiskellut miltei puoli vuotta lääketiedettä. Olen puoli vuotta lähempänä tulevaa ammattiani ja tulevaisuuttani. Kahdentoista vuoden pohjustus tälle puolelle vuodelle, josta olen nauttinut täysin rinnoin, ei tunnu kohtuuttomalta: olen nyt siellä, mihin kuulun. Opiskelumotivaatiokin on muuttunut, kun en enää rakenna pohjaa tulevia opintoja varten, vaan tulevaa ammattia varten. Pärjäämiseni työelämässä riippuu täysin siitä, miten minä – ja vain minä itse - hoidan asiani juuri nyt.
Jos kuitenkin kerron täyden totuuden, niin olen nyt opiskellut miltei puoli vuotta anatomiaa. En lääketiedettä, vaan anatomiaa. Koko syksy, loppuvuosi ja vielä tammikuukin oli pelkkää anatomiaa anatomian perään: oli TLAta ja EANia ja vielä DIS. Minä siis osaan tällä hetkellä ihmisen rakenteesta enemmän, kuin on inhimillistä tietää, ja enemmän, kuin tulen luultavasti ikinä osaamaan. Tämä puolivuotinen on ollut hieman kuin lukio: yleissivistävä oppilaitos, jonka jälkeen yleistieto on huipussaan – nyt vain tieto koskee ihmisen rakennetta koko maailman ja yhteiskunnan sijaan.
On ollut raskasta paneutua näin tiiviisti yhteen ja samaan aiheeseen, joten juuri alkaneet solu- ja molekyylibiologian sekä embryologian kurssit ovat lämpimästi tervetulleita. Opiskelumotivaatio on korkealla jo ihan vain siksi, etten enää joudu pänttäämään kaiken maailman plexus brachialiksia lihashermotuksineen ja dermatomeineen (jotka muuten muistan hyvinkin yksityiskohtaisesti). Ei sillä, etteivätkö nekin olisi mielenkiintoisia; liika vain on liikaa. Ei suklaakaan maistu enää hyvältä kun sitä on syönyt jo puoli kiloa.
Nyt on siis vaihteeksi hedelmäkarkkien vuoro – ai että, kun ne maistuvatkin hyviltä!
Jos kuitenkin kerron täyden totuuden, niin olen nyt opiskellut miltei puoli vuotta anatomiaa. En lääketiedettä, vaan anatomiaa. Koko syksy, loppuvuosi ja vielä tammikuukin oli pelkkää anatomiaa anatomian perään: oli TLAta ja EANia ja vielä DIS. Minä siis osaan tällä hetkellä ihmisen rakenteesta enemmän, kuin on inhimillistä tietää, ja enemmän, kuin tulen luultavasti ikinä osaamaan. Tämä puolivuotinen on ollut hieman kuin lukio: yleissivistävä oppilaitos, jonka jälkeen yleistieto on huipussaan – nyt vain tieto koskee ihmisen rakennetta koko maailman ja yhteiskunnan sijaan.
On ollut raskasta paneutua näin tiiviisti yhteen ja samaan aiheeseen, joten juuri alkaneet solu- ja molekyylibiologian sekä embryologian kurssit ovat lämpimästi tervetulleita. Opiskelumotivaatio on korkealla jo ihan vain siksi, etten enää joudu pänttäämään kaiken maailman plexus brachialiksia lihashermotuksineen ja dermatomeineen (jotka muuten muistan hyvinkin yksityiskohtaisesti). Ei sillä, etteivätkö nekin olisi mielenkiintoisia; liika vain on liikaa. Ei suklaakaan maistu enää hyvältä kun sitä on syönyt jo puoli kiloa.
Nyt on siis vaihteeksi hedelmäkarkkien vuoro – ai että, kun ne maistuvatkin hyviltä!
Uusi alku
Valitettavasti entinen blogisivuni (http://tifa.laif.fi) on ollut alhaalla jo pitkään minulle tuntemattomasta syystä, joten kenties on parasta aloittaa kokonaan uusi blogi hieman turvallisemmassa ympäristössä. Kaipaan kuitenkin kirjoittamista, ja blogi on hyvä paikka kirjoittaa elämänsä tapahtumia ja niistä nousseita ajatuksia sekä itselleen että ystävilleen. Saatan tuoda vanhatkin blogitekstini tänne säilöön, etteivät ne olisi leviteltynä ympäri internettiä kuin kotona tuolin selkänojille riisutut vaatteet. Tällä kertaa tämä jääköön pikavisiitiksi, sillä minun on painuttava taas solu- ja molekyylibiologian ihmeelliseen maailmaan.
Siitä sitten lisää ensi kerralla!
Siitä sitten lisää ensi kerralla!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)