Tällä kertaa aion kertoa teille, mitä minulle kuuluu. En aio vastata suomalaiseen tapaan: ”Hyvää”, koska se ei tarkoita oikeastaan yhtään mitään ja voi joskus sisältää jopa valheen. En aio myöskään vastata: ”Tavallista”, koska sekään ei pitäisi paikkaansa. Suomalaisen suuhun kysymys: ”Mitä sinulle kuuluu?” taitaakin sopia vain, jos subjekti (te, lukijani) haluaa aidosti tietää objektinsa (minun) tämänhetkisestä elämästä kaikkine iloineen ja suruineen ja kommervenkkeineen.
Lähdetään liikkeelle kaikista tärkeimmästä asiasta: opinnoista. Opiskelu ei enää stressaa minua. Lääkiksen kolmantena vuotena pidin jo ajatusta vuoden pakkolomasta keuhkoparantolassa (jos olisi 1900-luvun alku eikä suinkaan 2000-luvun alku) mahtavana lepotaukona, mutta edellisen kaltaisista ajatuksista huolimatta en nähnyt omaa rasittuneisuuttani. Minun piti viedä itseni aivan äärirajoilleni, ennen kuin ymmärsin pysähtyä ja levätä.
Olen jo puolitoista vuotta pitänyt lähes kaikki lomat lomina ja pyrkinyt saamaan itsestäni pois kaikki ylimääräiset stressihormonit – ja olen onnistunut! Kuljin raskaan tien väsymyksen ja ärtymyksen kautta voittoon: vihdoin ja viimein viikonloput tuntuvat sopivan pituisilta lepotauoilta arkipäivien välissä, ja maanantaisin on ihanan levännyt olo. Mikä parasta, kolmen viikon joululomalla ehdin jo kyllästyä lomailuun ja oikein odotin koulun alkua. Olen taas innokas ja energinen oma itseni!
Tällä hetkellä yritän pysyä Carpe Diem-ajattelussa, eli elää tässä hetkessä. Opiskelujen loppusuora häämöttää ja kovasti tekisi mieleni jo elää palkallisen ihmisen elämää. Opintotuki on vielä ainoa tulonlähteeni tämän kevään ajan, sitä minun on vaikea hyväksyä. Lipsahdan tuon tuosta elämään haaveissa: sitten kun on varaa pitää autoa ja ostella kauniita, laadukkaita vaatteita ja maksaa asuntolainaa ja matkustella ja uusia keittiö ja ja… Haaveilu on toki sallittua, mutta mikäli jään haaveisiini kiinni, en pysty elämään tässä hetkessä ja nauttimaan siitä, mitä minulla tällä hetkellä on.
Mitä minulla sitten on? Vapaa-aikaa, omaa aikaa, ei tarvitse tuhlata rahaa (koska sitä ei kovin paljoa ole), ei ole suurta vastuuta… Elämä on oikeastaan aika kevyttä ja miellyttävää. Olen onnellisessa parisuhteessa, murunikin on viimein onnellinen, meillä on kaunis koti ja ihania ystäviä. Inhoan yli kaiken sanontaa: ”Kel onni on, se onnen kätkeköön.” Se kuvastaa mielestäni vain inhottavaa kommunismin ja kateuden peikkoa. Se ei ole keneltäkään pois, jos minä olen onnellinen elämääni ja hiisi vieköön, myös näytän sen kaikille!
Jaksan mainiosti tehdä koulun ohella muutakin, kuten käydä venäjän kielen alkeiskurssilla ja virkata pitsiä pitsilakanoita varten, ja saan niistä mielihyvää ja lisää energiaa arkeen. Nobel-lukuprojektinikin etenee (pienen hidasteen jälkeen) mukavasti ja huomaan kiinnostuvani yhä enemmän historiasta. Kyllä, luit oikein: historiasta. Minä, joka valitsin lukionkin sen perusteella, että historian kursseja oli vain yksi pakollinen, olen alkanut kiinnostua historiasta. Vaikka Nobel-palkitut kirjailijat eivät olisikaan kaikista viihdyttävimpiä, ovat ne ehdottomasti sivistäviä.
Tässä oli vastaus kysymykseenne. Minulle kuuluu siis aidosti hyvää, ja vaikka välillä tuleekin pieniä aallonpohjia epäonnistumisten tai riitojen muodossa, niin sieltä noustaan aina takaisin aallon harjalle ratsastamaan ja ihailemaan elämän kauneutta.
Entä mitä sinulle kuuluu, hyvä lukijani?
Kenpä tietäis sen ... Eli ei voi tietää, jos ei puhu, mutta tärkeänpää on se ettei anna itseään vietävän kuin litran mittaa. Jos yhtään lohduttaa, niin tuo kasvaminen ja joskus jopa haudasta ylösnousemisen kokemus ei lopu koskaan - ja siinä on elämän viehätys: voi kasvaa, kehittyä ja oppia ei vain kuluttaa aikaa ja rahaa. Tee edelleenkin rohkeita valintoja positiivisin ja rakentavin kriteerein ja aina itsetunto hyvänä. Onnea ja menestystä :)
VastaaPoista