Tuskin kukaan suomalainen voisi uskoa joutuvansa todistamaan ampumavälikohtausta keskellä kirkasta päivää, vieläpä omassa kotikaupungissaan. Itse en voinut uskoa sitä todeksi, kun kuulin ystäviltäni, että ihmisiä oli ammuttu torilla vain n. 50 metrin päässä meidän olinpaikastamme. Vielä hirvittävämpää asiasta teki se, että tekijä ei ollut suunnitellut tekoaan millään lailla, vaan uhrina olisi voinut olla kuka tahansa. Minä ja monet ystävistäni olivat vain hetkeä aikaisemmin kävelleet onnettomuuspaikan vierestä välttäen tapahtuman niukasti.
En kuullut laukauksia, onnekseni, mutta näin, kuinka eräs mies yritti elvyttää maassa makaavaa henkilöä ennen ambulanssien saapumista. Ne saapuivatkin nopeasti poliisien kera, ja kohta koko tori oli eristetty ja uhrit viety sairaalaan. Iäkäs rouva, jota oli yritetty elvyttää, kuoli saamiinsa vammoihin. Hänen aviomiehensä selvisi "vain" ampumahaavoilla, mutta uskon, että hänen mielessään on sitäkin suurempi haava vaimonsa kohtalosta. Kolmas uhri oli venäläinen mieshenkilö, joka oli lomamatkalla Kuopiossa. Hän sai ampumahaavan jalkaansa - ja kenties elinikäisen kammon Suomea kohtaan.
Tapahtunut kosketti minua enemmän kuin Myyrmäen pommi-isku tai viime vuosina tapahtuneet koulusurmat, puhumattakaan Aasian tsunamista tai USA:n hirmumyrskyistä. Tämä tapahtui niin lähellä minua ja olin todistamassa sen jälkiseurauksia aivan vierestä. Jos satut lukemaan tätä, niin pidä kanssani hetken hiljaisuus. Olisin voinut itse olla uhri.
Tähän hetkeen sopii jollain lailla Anna Puun C'est la vie (vaikka laulun lyriikat viittaavatkin ehkä johonkin toiseen tilanteeseen).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti